Edellistä Atkinsoniani (Elämä elämältä) lukiessani totesin, että
tässä on kirjailija, josta pidän. Tällä hetkellä on menossa jo kirjailijan
neljäs romaani, mutta sitä ennen täytyy selvittää suhde museon kulisseihin.
Nimittäin en pitänyt tästä ihan niin paljon, kuin olisin halunnut. Pidin toki,
mutta kirja oli niin runsas kokoelma omituisia henkilöhahmoja, että kaikki muu
jäi vähän sen varjoon. Aikahyppely – tuo niin inhoamani rakenne ja päähenkilöt,
joista yksikään ei ollut oikeasti miellyttävä. Ne vähän rasittivat. Mutta vain
vähän. Pääsääntöisesti tämäkin romaani oli mukavasti soljuva tarina Ruby
Lennoxin kasvamisesta lapsuudesta aikuisuuteen ja jo ennen häntä isoäidin
tarina menneellä 1800 –luvulla.
Museon kulisseissa
oli kuin salaatti, johon on tungettu ihan kaikkea mitä jääkaapista löytyy.
Kaikkia värejä; tummanpunaisia tomaatteja, verenpunaisia ja keltaisia paprikoita,
tummanvihreää salaattia, heleänvihreää kurkkua, juustoja, kananmunaa, kalaa,
kebabia, kastikkeita, pähkinöitä, siemeniä… Ihan kaikkea! Runsaasti.
Jossain mielessä Kate Atkinsonin henkilöhahmoista tuli mieleen Minette Waltersin romaanien henkilöhahmot: kummallakin on tapa kuvata päähenkilöt osittain vastenmielisinä hahmoina. Aivan kuin mukana olisi halu provosoida lukijaa. Mistähän tämä tunne tulee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti