Ruth Rendellin uudempaa tuotantoa komisario Wexfordien jälkeen ovat nämä tiiliskivimäiset psykologiset trillerit, joista olen aiemmin lukenut Kerro, kerro kuvastin ja Veden lumo. Varsinkin noista tuo ensin mainittu oli jotenkin kuvottava ja jälkimmäinenkään ei minua vakuuttanut. Kuten ei tämä Hepokattikaan. En ymmärrä mikä näissä minua kiusaa. Ja kuitenkin luen jokaisen loppuun ja lainaan lisää. Ehkä Rendell vaan on niin hyvä kirjoittaja, että hän saa tällaisista ohuistakin ja olemattomista juonista aikaiseksi käyttökelpoista tekstiä.
Rendell kuvaa jotenkin mynnähtäneitä ihmismieliä. On psykopaattia ja muuta pakkomielteistä kulkijaa tai ties mistä traumoista ja paniikkihäiriöistä kärsivää ihmispoloa. Yleensä nämä ovat kyllä mielenkiintoisia aiheita, mutta jostain syystä näissä trillereissä ne tuntuvat ”vääriltä”. Voisiko johtua siitä, että kirjailija ei yksinkertaisesti voi hypätä psykopaatin tai paniikkihäiriöisen pöksyihin, kun ei ole omakohtaista kokemusta ja silti hän kirjoittaa tällaisista jopa minä-muodossa.
Varsinkin Veden lumoa lukiessani minulle tuli monta kertaa mieleen hokea ”ei voi olla totta…!” kun oli niin epäuskottavaa. Hepokatti oli ehkä vähän parempi, mutta mikä tämän yli 600-sivuisen tarinan tarkoitus oli? Kuka tässä oppi ja mitä ja mitä lukija tästä sai itselleen? Ai niin, sen lukukokemuksen, onhan Rendell oikeasti todella taitava kirjoittaja.
Yksi asia, mitä en kirjoissa oikein voi sietää: kirjan minä-hahmo puhuttelee lukijaa suoraan. Ja toiseksi se, että minä-hahmo paljastaa jo ennalta jotain tapahtuvan tulevaisuudessa, mutta ei vielä kerro mitä. Esimerkiksi: "Ja uskokaa minua, että minä todella yritin [...tehdä jotain...], mutta kuten myöhemmistä tapahtumista tulette huomaamaan, kaikki yritykseni olivat turhia". Tämä on siis vain minun oma lauseeni, eikä Rendelliä, mutta Rendellillä oli käytetty paljon juuri tätä keinoa puhutella lukijaa ja kertoa "ennalta jälkikäteen tapahtuvista asioista".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti