maanantai 1. huhtikuuta 2013

Lee Child; Tappotahti



En oikein tiedä, miksi tartuin tähän kirjaan, oli kai vain äkkiä saatava pääsiäislukemista mökille ja kai tämän kansi näytti jotenkin herkulliselta. Ja takakansi lupaa hyvää; Jack Reacher,  sotilasmajuri evp, saapuu syvän etelän pikkukaupunkiin ja joutuu saman tien pidätetyksi murhasta. 

Vauhti on huima ja ruumiita tulee enemmän kuin koskaan. Eipä tätä voi syvällisyydestä ja hienotunteisuudesta tai uskottavuudestakaan syyttää. Tämän täytyy olla jotain mies-juttuja, testosteroni-dekkaria. Raakaa voimaa, yli-inhimillisen taitava päähenkilö, joka tappaa neljä tai viisi pahista tuosta vaan. Eikä joudu mistään tilille, koska puolustaa vain henkeään tai poliisiystävänsä henkeä =). Tosi uskottavaa. Mutta oikein huikeaa iloittelua. Olipas hengästyttävä kokemus.

Aluksi oli vaikea tottua tekstin tyyliin, joka koostui lähes pelkistä päälauseista: "Hetken aikaa oli hiljaista. Vain vaimeaa surinaa. Ilmastointi, valot tai tietokone. Tai nauhurin hidasta hyrinää... Painoi toistonäppäintä. Kuuli kyntensä napsahduksen. Nyökkäsi. Kelasi taas alkuun..." Mutta kuten sanoin: miehille tarkoitettua yksinkertaista tekstiä?


2 kommenttia:

  1. Juu, nämä ovat niin äijäkirjoja! =D Luin näitä muutama vuosi sitten muutaman, nyt en ole enää uusimpia lukenut, mutta on käynyt mielessä, että pitäisi repäistä yksi ihan huvikseen. =D Ja kyllä, minä luen paljon mielummin Jack Reacherin kuin esimerkiksi jonkun superällön naisten rakkausromaanin. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on nää parempia kuin rakkausromaanit =).

      Poista