Olen ajatellut, etten lue enää yhtään natsi-, holokausti-
tai juutalaiskirjoja. Se on vähän sama kuin elokuvan Schindlerin lista kanssa;
sen pystyy katsomaan vain kerran. Natsijulmuuksista on kirjoitettu ja kuvattu
niin paljon. Se on jotenkin liian hirveää ollakseen totta, mikään inhimillinen
ihmisen käsityskyky ei riitä venymään sellaisiin mittakaavoihin, joihin
juutalaistuhot menevät.
Hyvä että luin Dora, Doran. Mikä kirja! Lukekaa hyvät
ihmiset tämä kirja!
Heidi Köngäs on ihastuttanut minut jo Luvatulla ja
Vieraalla miehellä, mutta ne ovat aivan alkusoittoa Dora, Doran rinnalla. Tämä
kirja meni luuytimeen ja hampaanjuuriin. Kirjoitettu kieli oli kuin
veitsenterävää myrkkyä ja osin tummanpehmeää taikaa.
Hitlerin lähipiiriin kuuluva pääarkkitehti Speer
matkustaa Suomen Lappiin Saksan miehittämille alueille. Kylmässä autossa
ajetaan 500 kilometriä lumisia maanteitä joulukuisessa pakkasessa. Aurinko
nousee vain seitsemäksi minuutiksi horisontin ylle. Arvokkaat nikkelikaivokset
pitää tarkistaa ja turvata. Suomen kansa pokkuroi, sotavangit lakaisevat
pakkasessa teitä puhtaaksi. Ja matkaseurueen jalkoja palelelee. Mukaan on
lähtenyt Speerin sihteeri Annemarie, kaksi viihdetaiteilijaa; taikuri muhvista
tehty turkishattu päässään ja viulisti, jonka soitto saa sielun itkemään. Ja tulkiksi suomalainen nuorukainen. Seurue
on täysin absurdi, se on aivan kuin sota itse: mieletön, järjetön ja
epäinhimillinen. Kärsimys on mieletöntä! Sen näkeminen kauhistuttaa. Mutta
onneksi ravintolassa voi tilata poronkäristystä, leipäjuustoa lakkahillolla ja
liköörit ja konjakit. Oikeaa kahviakin on, saksalaisille. Ja suklaata. Suomalaisia
ei päästetä sisään. On joulu. On juhlan aika. Talvi ja pakkanen. Kaiken yllä
merkillinen Lapin taika.
Kirsikkana kakun päällä googletin Albert Speerin
luettuani kirjan. Ei ennen kirjaa, ei ennen (tämä vinkki kannattaa laittaa
korvan taa). Olen vielä vähän mykistynyt, niin suuren vaikutuksen kirja teki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti