keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Heidi Köngäs; Dora, Dora



Olen ajatellut, etten lue enää yhtään natsi-, holokausti- tai juutalaiskirjoja. Se on vähän sama kuin elokuvan Schindlerin lista kanssa; sen pystyy katsomaan vain kerran. Natsijulmuuksista on kirjoitettu ja kuvattu niin paljon. Se on jotenkin liian hirveää ollakseen totta, mikään inhimillinen ihmisen käsityskyky ei riitä venymään sellaisiin mittakaavoihin, joihin juutalaistuhot menevät.

Hyvä että luin Dora, Doran. Mikä kirja! Lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja!

Heidi Köngäs on ihastuttanut minut jo Luvatulla ja Vieraalla miehellä, mutta ne ovat aivan alkusoittoa Dora, Doran rinnalla. Tämä kirja meni luuytimeen ja hampaanjuuriin. Kirjoitettu kieli oli kuin veitsenterävää myrkkyä ja osin tummanpehmeää taikaa.

Hitlerin lähipiiriin kuuluva pääarkkitehti Speer matkustaa Suomen Lappiin Saksan miehittämille alueille. Kylmässä autossa ajetaan 500 kilometriä lumisia maanteitä joulukuisessa pakkasessa. Aurinko nousee vain seitsemäksi minuutiksi horisontin ylle. Arvokkaat nikkelikaivokset pitää tarkistaa ja turvata. Suomen kansa pokkuroi, sotavangit lakaisevat pakkasessa teitä puhtaaksi. Ja matkaseurueen jalkoja palelelee. Mukaan on lähtenyt Speerin sihteeri Annemarie, kaksi viihdetaiteilijaa; taikuri muhvista tehty turkishattu päässään ja viulisti, jonka soitto saa sielun itkemään.  Ja tulkiksi suomalainen nuorukainen. Seurue on täysin absurdi, se on aivan kuin sota itse: mieletön, järjetön ja epäinhimillinen. Kärsimys on mieletöntä! Sen näkeminen kauhistuttaa. Mutta onneksi ravintolassa voi tilata poronkäristystä, leipäjuustoa lakkahillolla ja liköörit ja konjakit. Oikeaa kahviakin on, saksalaisille. Ja suklaata. Suomalaisia ei päästetä sisään. On joulu. On juhlan aika. Talvi ja pakkanen. Kaiken yllä merkillinen Lapin taika.

Kirsikkana kakun päällä googletin Albert Speerin luettuani kirjan. Ei ennen kirjaa, ei ennen (tämä vinkki kannattaa laittaa korvan taa). Olen vielä vähän mykistynyt, niin suuren vaikutuksen kirja teki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti