Åsa Larsson; Musta polku

Pidin tästä Larssonista enemmin, kuin kahdesta aikaisemmasta (Aurinkomyrsky ja Sudentaival), toivottavasti tämä tarkoittaa sitä, että Larsson paranee kirja kirjalta. Musta polku oli dekkarina vain kohtalainen, mutta tämän sisällä oli pieniä juonenpoikasia, aivan kuin vauva-romaaneita, jotka olisivat kasvaessaan voineet tulla äiti-opustaankin paljon upeammaksi. Pidin tästä kirjasta todella. Aakkoshaasteen L -kirjain.

Eeva Joenpelto; Uskomattomia uhrauksia

Vaikka Eeva Joenpelto on yksi lempikirjailijoistani, niin hänen viimeiseksi työkseen jäänyt Uskomattomia uhrauksia, ei valitettavasti maistunut minulle. Tämä oli niin… nykyaikainen. Arkipäiväinen. Joenpellolle tyypillinen flow puuttui kokonaan, mutta eihän se nyt ole tietenkään mikään ihme. Ei kukaan pysty mahdottomiin. 

Mitähän ne kirjan nimen mukaiset uskomattomat uhraukset tässä kirjassa muuten olivat? Odotin läpi koko kirjan, että se aukeaisi minulle ja lopulta olin jo varma, että lopussa kiitos seisoo ja joku iso uhraus sieltä paljastuu, mutta ei mitään. Muuten kirja kyllä parani hieman loppuaan kohden.

Taidan jossain vaiheessa lukea kaikki varhaisemmatkin Joenpellot uudelleen läpi, koska edellisistä kerroista on aikaa varmaan jo parikymmentä vuotta. Ja ne ovat taattua laatua!

Jos menisin suosittelemaan Joenpeltoa jollekin toiselle, niin suosittelisin kaikkia muita romaaneita, mutta en tätä.

Marian Keyes; Lucy menee naimisiin

K-kirjaimen kanssa ei käynyt oikein hyvin. Hyllyt pullistelisivat tavallistakin tavallisempaa K-kirjaa ja sitten minä menen valitsemaan niiden kaikkien joukosta tämän kaikkien aikojen pohjanoteerauksen. Eikä minulla ollut vaihtoehtoista Koota. Okei, olisin ehkä muutenkin lukenut tämän läpi, koska teen sen vaikka hampaat irvessä, jos en muuten. Periaatteesta.

Äitini nimittää näitä naisten romanttisia hömppäkirjoja missiromaaneiksi, joten käytän nyt samaa sanaa. Lucy menee naimisiin oli missiromaaneista kaikkein kurjimpia. En tiedä oliko tässä mitään hyvää. Kirjan nimikin oli ihan kauhea.

Jos tässä oli juoni, niin se oli aika olematon, Sitä Oikeaa metsästetään (säästäkää minut tältä!) ja lopulta löydetään, mutta tietenkin vasta kun on käyty läpi vääriä vaihtoehtoja. Hohhoijaa. Päähenkilö on tyhmä, hänen ystävät ovat omituisia, miehet ovat pettureita, paitsi Se Oikea, jota ei tunnisteta Oikeaksi ennen kuin kirjan lopussa.

Yksi palkinto tälle kirjalle kuitenkin menee: kamalin kansikuva kautta aikojen, vai mitä sanotte tästä:

Olli Jalonen; Poikakirja

Poikakirja oli lämminhenkinen lapsuudenkuvaus kaikessa traagisuudessaankin. Koulukiusaaminen, hirviömäinen opettaja, erilaisuus, abortti, kuolema… nämä kaikki otettiin vastaan niin kuin ne eteen tulevat, eikä kirjan päähenkilön mielestä niitä kannata märehtiä sen enempää. Mitä niistä turhia traumoja kehittämään, elämä menee omia polkujaan ja helpoimmalla pääsee, kun seuraa vierestä eikä liikaa hötkyile. Lukijana huomasin välillä omien tunnetilojeni lähentelevän kauhuakin. Vaikuttavaa ja koskettavaa.

Kirjan perhe oli uskomattoman vahva ja turvallinen perusta, jossa keskenkasvuisen lapsen on hyvä olla. Ilmankos kaikki vastoinkäymiset on mahdollista kestää.

Yleensäkin tykkään lukea lapsuudenkuvauksia, tämä Poikakirja oli vielä harvinaisen onnistunut sellainen. Ja tämä ajankuva, siitä tykkäsin! Voin suositella ihan kaikille.

Aakkoshaaste on siis edennyt jo J-kirjaimeen. 

Ilkka Remes; Operaatio Solaris

Koskaan lukematon Amislainen sai joululahjaksi Operaatio Solariksen, Ilkka Remeksen nuorisolle suunnatun seikkailuromaanin. Amislaiselta meni kuukausi sen lukemiseen, mutta historiallinen tapahtuma sen lukeminen silti oli, koska Amislainen ei lue kirjoja.

Minä luin Operaatio Solariksen vieroitusoireisiini: oli torstai ja edellinen kirjani loppui, mutta vasta lauantaina pääsisin kirjastoon. Paha paikka! Onneksi Amislainen lainasi nöyrästi kirjaansa.

En ole lukenut nuorisoromaaneita aikuisena, enkä tiennyt mitä tältä odottaa. Kansien välistä löytyi helppolukuinen pikkukiva seikkailutarina. Ihan ok, mutta enhän minä vanha akka pysty niin tuommoisen pojankollin pöksyihin hyppäämään. Nuorisoa ja omaa lukematonta Amislaistani ajatellen kirjan rakenne on hyvä: lyhyet luvut ja lyhyet kappaleet. Niin ei ole korkeaa kynnystä tarttua kirjaan, jos aikoo rimakauhu yllättää. Kovasti toivon, että Amislainen lukisi vielä joskus toisenkin kirjan. Näitä Remeksiä tuntuu olevan kymmenkunta. Kiva että seikkailu-poikaromaanit ovat astuneet tälle vuosituhannelle. Se tavoittaa ihan uuden lukijakunnan.

Veikko Huovinen; Kylän koirat

Joskus vanhassa blogissani ilmoitin kovin päättäväisenä, etten koskaan lue samaa kirjaa kahta kertaa. Nyt pitää tehdä tuohon pieni korjaus: en lue samaa kirjaa kahta kertaa aikuiselämäni aikana. On tietty joukko kirjoja, jotka olen lukenut keskenkasvuisena nuorena, joskus teini-iässä, ja niiden uudelleen läpikäyminen on paikallaan. Monet Veikko Huoviset on sellaisia. Niin myös tämä Kylän koirat (v. 1962). Muistin ennestään vain novellin Vangittu prinsessa - tuo nimi oli jäänyt lähtemättömästi päähän.

Kyllä minä niin nautin Huovisen humoristisesta kirjoitustavasta ja nämä koiranovellit ovat kamalan hauskoja ja riemukkaita tarinoita. Tragiikkaakin sieltä löytyy. Koiraihminen nyökyttelee tietäväisesti päätään lukiessaan tarinoita. Kaikki on niin totta ja niin teräviä havaintoja. Mukana muutamia autenttisia kuvia. On muuten mielenkiintoista huomata, miten yhteiskunta on muuttunut noista ajoista. Silloin koirat juoksentelivat laumoissa vapaina, penkoivat kylän tunkioita eikä eläinlääkintä ollut kovin korkeassa kurssissa. Toista se on nyt, kun on kiinnipitosäännöt ja vapaana juoksentelevia koiria paheksutaan. Ja sellaista ihan oikeaa kulkukoiraa ei voi enää (onneksi) nähdä.

Lisään blogiin kategorian Lisää tätä, joka saa toimia muistilappunani kirjastoreissuilla. Helposti unohdan, mitä olen ajatellut lainata kirjastosta, ellen laita niihin jotain puumerkkiä.

Kirsti Ellilä; Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Kirsti Ellilä on minulle ihan uusi tuttavuus ja minulla on pikkuisen sellainen tunne, että saatoin aloittaa nyt väärästä kirjasta. Siis tämähän kertoi naisesta, joka kirjoitti rakkausromaanin =). Jo toistamiseen saan todeta, että minähän sitten en lue rakkausromaaneja ja olen maailman epäromanttisin ihminen.

Rakkausromaaneissa ja naisten hömppäviihteessä minua eniten häiritsee ja ärsyttää se, että ne keskittyvät miehen metsästämiseen. Ja vaikka ei keskityttäisi, niin lopputulos se on kuitenkin aina. Ja tämä ehkä siksi, että miehen metsästys on niin kaukana minun luontoani kuin kuu maata. Aivan kuin loppu ei olisi onnellinen, ellei sankaritar löydä miestä. Höh. Ovatko kaikki maailman naiset läheisriippuvaisia ja tarvitsevat miestä ollakseen onnellisia? En jaksa enkä halua uskoa siihen. Luin siis väärän kirjan, koska tässä käsiteltiin nyt nimenomaan tätä rakkausromaanin  kirjoittamista ja hömppäkirjallisuuden aitoutta.

Mutta jos ei juonta oteta laskuun, niin pidin kirjan hyvästä kielestä ja helppolukuisuudesta ja oli tämä  ehdottomasti laadukkaampaa kamaa kuin vastaavat amerikkalaishömpät, nämä lindahowardit ja sen sellaiset. Yleensäkin arvotan suomalaiset kirjailijat hieman korkeammalle kuin amerikkalaiset kollegansa, ja suomalaisen kirjallisuuden kautta aikojen ihan toisiin sfääreihin, kuin amerikkalaisen.

Matti Rönkä; Tappajan näköinen mies

Paluumuuttaja Viktor Kärpän seikkailut alkavat tästä. Kirjasta tehtyä elokuvaa/tv-sarjaa en ole nähnyt, onneksi. Siinä Kärppää esitti kuulemma Samuli Edelman, ei ei ei, ihan väärän näköinen mies. Viktor Kärppähän on tappajan näköinen mies, eikä Samuli Edelmannin. No okei, ehkä Edelman voisi... jos valo oikein sattuu. Viktor Kärpän täytyy mielellään olla rosoisempi, rumempi ja venäläisemmän näköinen kuin Edelman.
Kärppä on kyllä tosi symppis, tämä on toinen romaani, jossa hänen seikkailuistaan pidän ja olen jo ihan menettänyt sydämeni tälle melkein kaidalla polulla pysyttelevälle miehelle. Testosteronia! Ja huumoria. Kovia otteita. Pehmoiluakin vähän.
Mutta mitä nämä kirjat oikein ovat? Ovatko nämä dekkareita, trillereitä....? Ei jännitystä nimeksikään, ei myöskään perinteisiä murhajuttuja...  Nyt on saatava lisää ja mielellään madollisimman pian.

Kajsa Ingemarsson; Keltaisten sitruunoiden ravintola

Oli se vaan viihdyttävä ja sai ajan kulkemaan kuin siivillä. Oli suorastaan kiire kirjan pariin lukemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hö. Ja minä kun inhoan tällaista chick littiä? Romantiikka ja sinkkuilu on pahinta moskaa mitä tiedän... ja silti olin ihan innoissani lukiessani tätä kirjaa. Noloa. Miten olisin voinut olla tykkäämättä tällaisesta kevyestä ja harmittomasta hattarasta!
Aakkoshaasteen I on nyt luettu.

Steven Hall; Haiteksti

Joku taisi suositella minulle tätä kirjaa ja erikoinen juoni kiinnosti hieman. Sitten kun vielä tarvitsin H-kirjaimella kirjan, niin lainasin tämän. Mutta nyt ei ollut ollenkaan kirja minun makuuni. Päähenkilö on menettänyt muistinsa ja herää nimeäänkään muistamatta uuteen päivään. Idea on kiva, mutta ei se, että tässä lähdetään mielikuvitusmatkalle muistoja syövää petokalaa pakoon. Hohhoijaa. Ehkä minä en vaan tykkää saduista. Stephen King tästä tulee mieleen enkä ole hänenkään kirjoistaan hirveästi tykännyt enää alkuvuosien nerokkaiden trillereiden jälkeen. Huudan hep! sitten kun tulee ensimmäinen yliluonnollisia asioita käsittelevä kirja, josta välitän.