torstai 25. tammikuuta 2018

Ilkka Koivisto; Ovela lintubongari


Ilkka Koivistosta tulee ensimmäiseksi mieleen Luontoilta. Sitä kuunneltiin ja katseltiin aina lapsuusvuosinani, ja myöhemminkin. Usein ärsytti suunnattomasti ihmisten typeryys esittäessään kysymyksiä (”Mitähän se piisami mahtaa miettiä kun välillä vedenpinta sen pesässä onkin korkealla ja välillä matalalla?”). No mitähän mahtaa... Mutta ei hätää, Ilkka Koivisto varmaan kertoo, huoh. Mielestäni monet soittajat olivat selvästi humalassa. Mutta Luontoilta oli radio- ja televisiotarjonnan parhautta. Ihana Ilkka Koivisto sen nisäkäsasiantuntijana. Parhaiten Koiviston tietysti muistaa Korkeasaaren eläintarhan johtajana.

Ovela lintubongari -novellikokoelma on julkaistu postuumina enkä tiedä ajankohtaa, jolloin yksittäiset novellit on kirjoitettu, mutta ne eivät ole kirjallisesti mielestäni huippuluokkaa. Sen sijaan Koivisto osuu niin järjettömän tarkasti tärkeisiin suuriin kysymyksiin, että melkein tekisi mieli haukkoa henkeä. Tarkkanäköistä luontotajua, ihan elämää suurempia kysymyksiä, mutta pienenä vaatimattomana hipaisuna vain. Matalaan tapaan. Ihmisyydestä, luonnosta, elämästä, maataloudesta, kuluttamisesta, kilpailusta, ihmisluonteesta.

En ole lukenut myöskään yhtään Pentti Linkolan julkaisua, enkä tiedä pystynkö lukemaan, sillä todennäköisesti se menisi vaan itkuksi. (Paitsi ehkä niitä lintukirjoja, joita hän on kirjoittanut, mutta niistäkin se itku kyllä voi onnistua). Mutta Isän jälkeen -novellissaan Koiviston päähenkilö mainitsee seuraavaa: ”Pentti Linkola on todennut, että maailman vaarallisin aine ei ole rikastettu uraani, vaan testosteroni”. Jos Pentti Linkola on sanonut näin, niin tässä on koko elämän suurin totuus. Tähän kiteytyy ihan kaikki. Tämä melkein sai minut miettimään Linkolan teoksen lukemista. En tiedä onko maan päällä ketään toista yhtä viisasta ja tärkeää ihmistä, kuin Linkola, joka tietää, että maailman suurin katastrofi on tämä hillitön väestönkasvu. Ilkka Koiviston romaanihenkilö (aka. Ilkka Koivisto itse, vaikka yrittää väittää toisin eräässä toisessa novellissaan) ymmärtää tämän.

Ilkka Koiviston oma ääni, oma persoona ja mielipiteet selvästi kuultaa läpi monen eri novellin henkilöissä. Yleensä pidän tätä epämiellyttävänä, mutta tällä kertaa ehkä tarkoitus pyhittää keinot. Ei ole mitään tärkeämpää ja suurempaa kuin luonto.

Tällä kirjalla Helmet-haasteen kohtaan 25. Novellikokoelma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti