tiistai 3. heinäkuuta 2018

Rosamund Lupton; Hiljaisuuteen hävinneet

En ollut ikinä ennen lukenut kirjaa, jonka päähenkilö olisi kuuro. Tämä oli hyvä yksityiskohta Hiljaisuuteen hävinneet -romaanissa, jonka kategorioin Helmet 2018 -lukuhaasteen kohtaan 33. Selviytymistarina.
Yasmin lähtee Alaskaan etsimään kadonnutta miestään ja mukana kulkee 10-vuotias Ruby -tytär, josta tulee ehkä kirjan tärkein päähenkilö. Poliisit väittävät, että aviomies on kuollut ja tämän ruumiskin on löydetty inuiittikylästä. Kaikki merkit viittaavat siihen. Mutta Yasmin on sinnikäs ja päättäväinen ja matka halki hyytävän talvisen Alaskan alkaa. Rakastan Alaskaa! Olen aina sanonut, että jos olisi pakko muuttaa Suomesta johonkin toiseen maahan, niin se olisi Alaska. Mutta moni asia kirjassa sai minut miettimään. Lähinnä tuosta ilmastosta. Yleensä Suomessa talvella on niin, että jos sataa lunta, ei ole kauheasti pakkasta, jos taas on tulipalopakkanen, niin ei sada lunta. Mutta tällaiset säännöt ei sitten kai pidä paikkaansa Alaskan ilmastossa? 
Aika flikka myös tuo Yasmin; tuosta vaan tarttuu rekka-auton puikkoihin ja ajaa sitä kuin ei mitään. Ja kun minusta on jo haastavaa ajaa vierasta henkilöautoa, jossa hallintalaitteet ovat erilaiset kuin omassani.
Kirja oli myös vähän surullinen, se oli osittain hätähuuto luonnon ja puhtaan veden puolesta. Eräänä päivänä me tällä pallolla emme halua öljyä, vaan puhdasta vettä. Öljyn kulutusta voi aina vähentää, veden ei.
Minun oli pakko googlettaa vesisärötys. Se on hydraulista murtamista, menetelmä, jolla porataan fossiilisia polttoaineita. Siihen tarvitaan paljon vettä, se pilaa alueensa pohjavesialueen ja luonnon. Niinpä. Minustakin on kivaa ajella autoilla. Ei taida onnistua enää sen vaihtaminen hevoseen, tähän on tultu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti