Noita taitaa olla Kultahäkin jälkeen Läckbergin haukutuin kirja. Tämä on liian pitkä (700 sivua) ja liian parisuhdehömppämäinen. No, itse pidin kirjan murhatarinasta ihan kohtuullisen paljon ja tämä on helppoa, nopeaa ja turvallista luettavaa. Kaikki hyvin tähän asti, mutta nämä kolme seikkaa miinustaa kokonaisuutta:
Yksi: Mellberg, poliisin pomo, joka sössii aina kaiken. Kuvataan siis todella moukaksi eikä osaa alkeellisimpiakaan poliisityön sääntöjä. Karikatyyrimäinen, muka-huvittava. Tekee mokia, joiden takia aina tutkinta menee pieleen. Mutta jos poliisi kohoaa ryhmän johtajaksi ja päälliköksi, hän ei voi olla ihan tönökki. Henkilöllä on pakko olla keskivertoa enemmin lahjoja ja kykyjä kyseiseen asemaan. Hahmon voisi kuvailla vaikka vähän hienovaraisemmin pikkuisen pösilöksi, jos sitä haluaa tuoda esiin.
Kaksi: Patrikin ja Erican suhde, joka on niiiiin herttainen ja täydellinen ja rakastava ja söpö ja kunnioittava ja kaikenkestävä ja -kattava liitto. Haistakoon huilun. Tuollaista liittoa ei ole kenelläkään. Kun Patrik vaan vilkaiseekin vaimoonsa, vaikka kesken autoajelun, hän heti ihmettelee ja ihailee, miten upea ja seksikäs ja kaunis ja rakastava vaimo onkaan. Ja lässyn-lässyn-lässyn...
Kolme: Kirjassa on täysin turha toisessa ajassa kulkeva kertomus 1600 -luvun noituudesta. Sitä yritettiin vähän ympätä nykypäivän tarinaan, mutta jäi aivan irralliseksi ja turhaksi. Kun kirjassa on muutenkin 700 sivua, niin tämän olisi voinut jättää kokonaan pois. Jos Läckberg haluaa kirjoittaa kiehtovasta noitavainosta vuodelta 1600, niin kirjoittaisi sitten oman romaaninsa sieltä. Miksi ei, siitä voisi tulla oikein jännittävä ja mielenkiintoinen.
Mutta edellisistä haukuista huolimatta tämä oli ihan luettava dekkari ja aion edelleen jatkaa sarjan parissa, vaikka useat muut Läckbergin lukijat ovat lyöneet tässä vaiheessa jarrut päälle.
Helmet 2020 -haasteessa kohtaan:
7.
Kirjassa rikotaan lakia
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti