Deborah Smith; Risteävien polkujen kahvila

Deborah Smithit on aina aika taattua tavaraa, ei mitään ihan täyttä bullshittiä, jos ei korkealentoista laatukirjallisuuttakaan. Tällaista jälkiruokatavaraa. Sanoisinko... hm... lettuja mansikkahillolla. Lämpimiä lettuja ja makeaa mansikkahilloa. Risteävien polkujen kahvilassa suuri diiva menettää kauneutensa onnettomuudessa. Ja perheenisä menettää perheensä WTC -iskussa. Nämä kaksi omalla tahollaan vammautunutta sitten rämpivät eteenpäin yhdessä ja erikseen.

Kirjan erikoisuutena on keksit. Sen täytyy olla jotain amerikkalaista sisäpiirijuttua, mutta kirjassa puhutaan suurena herkkuna kekseistä, joita syödään kastikkeen kanssa... ja sitten kun lopulta sanottiin, että tuossa kastikkeessa on kinkunpalasia (vai oliko ne nyt makkaran?), niin minä olin tiputtaa silmät päästäni. Vatsani oli kääntyä ylösalaisin. Mitä ihmeen paskaa siellä siis syödään (etelävaltioiden alue). Kirjan lopussa palataan keksiresepteihin. Suomalaisena minun on nyt vaikea tajuta tätä juttua. Kyseessä täytyy olla siis suolainen ruoka? Jotain laivakorppua kinkkukastikkeen kera? Vai niinkuin paahtoleipää? En voi tajuta. Ei se nyt voi mitään Marie-keksiäkään olla: siihen kun lyttää makkarakastikkeen päälle, niin voi YÄÄÄK.  Olen ruokafriikki ja haluaisin lisää tietoa tällaisista eri maiden ruokakulttuureista, nämä kun tuppaavat olemaan niin epäinhimillisiä ruokia usein =). Haluaisin oikeaa faktaa, jotta voin kauhistella niitä asiallisesti.

Tämä oli aakkoshaasteen S.

Ray Kluun; Vaimo kävi lääkärissä

Hassua, ettei kirjasta löydy mistään kirjalijan etunimeä, piti googlettaa että se on Ray.

Vaimo kävi lääkärissä on vuoden vaikuttavin kirja toistaiseksi ja uskoisin että kovin pitkään pysyy sillä sijalla. Tämä oli niin syvä lukuelämys, etten aina tiennyt miten päin olisi pitänyt olla ja miten kestää tämä kauhea totuus, mutta myös arkipäivän huumori ja lämpö ja lempeys. Voiko tällaista kirjaa ollakaan?

Ihan aluksi mietin, luenko koko kirjaa, tämä ei jotenkin houkutellut tarttumaan itseensä. Ja alku vaikutti myös vähän kuivakkaalta. Sivullta 84 tuli ensimmäistä kertaa kyyneleet silmiin. Ja kuitenkaan tämä ei ole pelkkä itkukirja, vaan täyttä asiaa ja arkea. Sellaisia helposti tunnistettavia inhimillisiä tunteita. Kirja vieläpä parani sivu sivulta kohti loppuaan, joka oli sitten puolestaan ihan huikea ja ravisteleva. Lukemista piti oikein hidastella ja jarrutella, että ehti kokemaan ja maistelemaan kaikkia niitä tunteita, joita se herätti.

Kirja kertoo totuudenmukaisesti ja arkisesti, mitä tapahtuu kun yksi perheestä sairastuu syöpään. Sellaista todella raadollista tarinaa, mutta niin vaan arki jatkuu kaikesta huolimatta. Silti rakastetaan, petetään, käydään juhlimassa ym. Aihe kuulostaa ällöttävältä. Enhän minä halua lukea mistään inhottavista syöpäjutuista! En olisi uskonut, miten kovasti tästä kirjasta tykkäsin lopulta.

Ainoa minua hieman kiusannut asia oli tekstin lomaan ympätty erilliset tekstikehykset, joissa seliteltiin esim. jonkun ravintolan ominaispiirteitä tai missä päähenkilö on tutustunut kirjassa esiintyviin henkilöihin ensimmäistä kertaa. Näiden erillisten tekstikehysten tarkoitus jäi vähän hämäräksi. Mutta kun kirja on muuten näin hieno, niin tuommoiset pienet eriskummallisuudet eivät paljoa haittaa.

Tätä kirjaa voin ja haluan suositella eteenpäin kaikille. Kirja on muuten kirjailijan omasta kokemusmaailmasta lähtöisin: Kluunin oma vaimo kuoli rintasyöpään 36-vuotiaana.

Ann Rosman; Majakkamestarin tytär

Nyt on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta mitään, sillä lopettelen tässä jo seuraavaa kirjaa, joka on järisyttävän vaikuttava. Mikään muu ei nyt oikein tunnu miltään ja on vähän vaikea keskittyä tällaiseen mukavaan ja helppoon perusdekkariin.

Majakkamestarin tytär on Rosmanin esikoisromaani ja ehkä sen jotenkin huomaa, mutta kivan lukuelämyksen tästä sai. Alus varsinkin oli jotain vähän sekavaa. Minun oli jossain vaiheessa tehtävä paperille sukupuu, että tajusin kuka kukin on.

Pohjoismaiset dekkarit ovat äärimmäisen hyvää kirja-antia, mutta ihmeellistä, miten paljon nämä voivat muistuttaa toisiaan? Taas naispoliisi, jonka suhde tai avioliitto kariutuu miehen vastuuttomuuden vuoksi. Onhan näitä luettu ennenkin. Majakkamestarissa oli kuitenkin taas omat ulottuvuutensa, jota ei ole kenelläkään muulla dekkaristilla. Ja se oli merellisyys.

Tulee mieleen viime vuonna kaksi eri pohjoismaista dekkaria (en muista mitkä – Holt? Jansson? Frimansson? Larsson?), joista kummassakin oli murhattu lesbo naispiispa tai pappi ja syyllinen löytyi jotenkin tämän lesbosuhteen suututtamasta lähipiiristä.Eli on niitä muitakin toisiaan toistavia.

Mutta niin, kyllä aion Rosmania jatkossa lainata enemmäkin, koska huomaan pitäväni päähenkilöstä. Poliisista, jonka seikkailuja haluan seurata.

Tämä olisi voinut olla aakkoshaasteen R, mutta se olikin tuo edellinen Rendell =).

Ruth Rendell; Hepokatti

Ruth Rendellin uudempaa tuotantoa komisario Wexfordien jälkeen ovat nämä tiiliskivimäiset psykologiset trillerit, joista olen aiemmin lukenut Kerro, kerro kuvastin ja Veden lumo. Varsinkin noista tuo ensin mainittu oli jotenkin kuvottava ja jälkimmäinenkään ei minua vakuuttanut. Kuten ei tämä Hepokattikaan. En ymmärrä mikä näissä minua kiusaa. Ja kuitenkin luen jokaisen loppuun ja lainaan lisää. Ehkä Rendell vaan on niin hyvä kirjoittaja, että hän saa tällaisista ohuistakin ja olemattomista juonista aikaiseksi käyttökelpoista tekstiä.

Rendell kuvaa jotenkin mynnähtäneitä ihmismieliä. On psykopaattia ja muuta pakkomielteistä kulkijaa tai ties mistä traumoista ja paniikkihäiriöistä kärsivää ihmispoloa. Yleensä nämä ovat kyllä mielenkiintoisia aiheita, mutta jostain syystä näissä trillereissä ne tuntuvat ”vääriltä”. Voisiko johtua siitä, että kirjailija ei yksinkertaisesti voi hypätä psykopaatin tai paniikkihäiriöisen pöksyihin, kun ei ole omakohtaista kokemusta ja silti hän kirjoittaa tällaisista jopa minä-muodossa.  

Varsinkin Veden lumoa lukiessani minulle tuli monta kertaa mieleen hokea ”ei voi olla totta…!” kun oli niin epäuskottavaa. Hepokatti oli ehkä vähän parempi, mutta mikä tämän yli 600-sivuisen tarinan tarkoitus oli? Kuka tässä oppi ja mitä ja mitä lukija tästä sai itselleen? Ai niin, sen lukukokemuksen, onhan Rendell oikeasti todella taitava kirjoittaja.

Yksi asia, mitä en kirjoissa oikein voi sietää: kirjan minä-hahmo puhuttelee lukijaa suoraan. Ja toiseksi se, että minä-hahmo paljastaa jo ennalta jotain tapahtuvan tulevaisuudessa, mutta ei vielä kerro mitä. Esimerkiksi: "Ja uskokaa minua, että minä todella yritin [...tehdä jotain...], mutta kuten myöhemmistä tapahtumista tulette huomaamaan, kaikki yritykseni olivat turhia". Tämä on siis vain minun oma lauseeni, eikä Rendelliä, mutta Rendellillä oli käytetty paljon juuri tätä keinoa puhutella lukijaa ja kertoa "ennalta jälkikäteen tapahtuvista asioista".

Anna Quindlen; Vuodet kuin kuiskaus

Tartuin tähän Q-kirjaan kansikuvan perusteella. Ihan söpö, eikös. Tarina alkaa siitä, kun huoltomiehenä työskentelevä ja vankilasta päässyt Skip löytää portailtaan vastasyntyneen vauvan pahvilaatikossa. Kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta. Tarina jäi kuitenkin vähän ohueksi ja kirjan hahmot vieraan tuntuisiksi. Aiheesta olisi voinut saada irti enemmänkin. Nyt ei oikein menty mihinkään ääripäihin eikä herkullisiin syvyyksiin. Kiva pikku tarina ja se siitä, mutta en olisi jäänyt yhtään mitään paitsi, vaikka olisin jättänyt tämän lukematta.

Outi Pakkanen; Ruohonleikkaaja

Olen aina pitänyt Pakkasen jännitysromaaneista ja tämä ei ollut mikään poikkeus. Pakkanen kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä, jossa kaikki on paikallaan. Tämä on niin taattua laatua ja peruskauraa, että en osaa muuten kuvailla.Tykkään tykkään, miten tällaisesta kukaan voi olla tykkäämättä.

Haluaisin lukea kaikki Pakkaset, mutta ainoa ongelma on nyt se, että en millään muista onko joukossa vielä lukemattomia.  Ehkä uusimmissa on. Ellen sitten aloita uusintakierrosta näistäkin.

Aakkoshaasteen P on nyt luettu sekin.

Aulikki Oksanen; Isosisko ja pikkuveli

Lähdin lukemaan Isosisko ja pikkuveli -kirjaa innoissani ja ahmien, kuten yleensäkin hyvien suomalaiskirjoittajien kirjoja. Odotin ja toivoin suurta tarinaa, joka huumaisi minut täysin. Luin kirjan melkein laittamatta sitä käsistäni pois, toivoin niin kovasti. Ja sitten pettymys ja lässähdys. Täysi hölmistyminen. Miten tämä nyt näin loppui, miksi tässä ei kerrota miten kävi ja ihan turhaanko nyt olin liikuttunut ja itkenyt joissain kohdissa. Hirveästi jäi kysymyksiä ja tyhjää. Kun tästä olisi voinut tulla niin paljon enemmän. No, olihan itse lukukokemus nautinto. Mutta miksei vielä vähän lisää? Minkä ikäinen päähenkilö missäkin luvussa oli, seurusteliko, oliko kihloissa, miksi jätti opiskelun kesken, missä oikein harrasti musiikkia, miksi lyöttäytyi työväenliikkeen musiikkipiireihin mukaan. Mihin pikkuveli kuoli, mihin?? Mitä kävi muille pikkuveljille. Miksi miksi miksi. Tosi ärsyttävää. Miksei näitä asioita voi kertoa, vaan kaikki langat jätetään auki! Päähenkilön sielu ja tunteet eivät avautuneet yhtään.

Ja vaikka yleensä pidän lapsuudenkuvauksista, niin tässä sellainen ei ollut parhaimmillaan kirjan alussa, vaan jotenkin töksähteleväistä.

Pitänee lainata lisää Oksasta, en tiedä oliko tämä tosiaan ensimmäinen lukemani häneltä, en muista. Jospa Oksasen tyyli aukenee useamman kirjan myötä.

Veijo Meri; Manillaköysi

Manillaköysi lasketaan kai klassikoksi. Mainio pieni välipalakirja ollakseen sellainen. Kuvittelin, että olen tämän joskus nuoruudessa lukenut, vaan enpä ollutkaan tai sitten olen onnellisesti unohtanut koko kirjan. Nämä juoni juonessa -kirjat eivät oikein ole minua varten. Tarkoitan sellaisia, joissa on yksi kehysjuoni kannesta kanteen, mutta sen sisällä kerrotaan tarinoita tai muuten versoaa pikkuisia omajuonisia lukuja ja juttuja. Minua häiritsee kauheasti yhden juonen keskenjättö, edes hetkeksi. Ja huolestuttaa, kun en pääse heti selvittämään "pääjuonta". Ärsyttävää =). Ehkä minulla on keskittymishäiriö, varmaan työstressin aiheuttama sellainen.
Muuten mukava hieman kieli poskessa -kirja, jolla ihan varmaan joo on paljon syvällisiä moniselitteisiä merkityksiä. Tätä kirjaa varmaan voisi analysoida tunteja, päiviä ja viikkoja. Mutta joskus on ihan mukava lukea tällainen kirja ihan vain niin, että se kertoo juuri sen, mitä siinä lukee.
Tavallaan pistän tämän kyllä sarjaan Kirjat, jotka jokaisen täytyy joskus lukea. Se nyt ei keneltäkään ole pois, tämän kun lukee puolessa päivässä. Sanotaan vaikka niin, että yleissivistykseen kuuluu tuntea tämä tarina. Eli hyvä kun tulin lukeneeksi, vaikkakin näin myöhään.

Eppu Nuotio; Peiton paikka

Heh, minulta meni aika kauan aikaa, ennen kuin tajusin mistä tuo kirjan nimi Peiton paikka tulee. Hykerryttävän hauska idea. Ja niin oli kirjakin.Tai siis ei hauska, sen verran hurjaa tragiikkaa tämä oli, mutta lukuelämys oli valtava. Taas lapsuuskuvaus, niitä rakastan! Ja taas mahtava ajankuva, ihan mahtava.
Lapsen ja äidin symbioottinen suhde se ei aina olekaan ihan itsestäänselvä. Tässä kirjan päähenkilön äiti oli mieleltään jotenkin vaurioitunut ja se sitten tietysti vaikutti koko perheeseen. Hm, näistä herää kyllä aina vaan pahempi uteliaisuus, minä haluaisin tietää miksi joku tekee niin tai näin. Ja mistä johtuu esim. tässäkin äidin "häiriöt" tms.
Tämä oli aakkoshaasteen N.

Annamari Marttinen; Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

En ollut ennen kuullutkaan Annamari Marttisesta, mutta jossain blogissa oli kirja-arvostelu ja kaipasin M-kirjainta aakkoshaasteeseeni. Tein hyvän valinnan. Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä on erään avioliiton tarina, oikein tosi ja aito ja paljas tarina intohimosta, pettämisestä ja siitä miten parisuhde voi väljähtyä perheen perustamisen jälkeen ja kun kumppanista karisee kaikki salaperäinen uutuudenviehätys.
En voi olla samaa mieltä kaikesta kirjan kanssa, mutta paljon tässä on mukana totuutta ja se oli miellyttävästi saatettu kirjalliseen muotoon. Ja yhden totuus ei välttämättä ole toisen totuus.
Missään muussa kirjassa ei varmaan mainita pitsirintaliivejä yhtä usein kuin tässä. Olisi pitänyt tehdä tukkimiehen kirjanpitoa jokaisesta maininnasta. Huvittuneena, mutta hyväntahtoisesti, mietin onkohan kirjailijalla jokin pitsirintaliivi-fetissi =).
Positiivinen huomio: vaikka kirjan tarina on pitkälti intohimoa ja seksuaalista vetovoimaa täynnään, niin varsinaisilla seksiaktikohtauksilla ei turhia lätistä. Nykykirjojen joukosta ei tahdo seksitöntä kirjaa valitettavasti löytää. Yleensä en voi sietää kirjojen kiintiöseksiä.