Voiko liikaa lukea?

Vuonna 2019 luin 143 kirjaa. Se on paljon. Yritin loppuvuodesta toppuutella itseäni ja aloittaa monta kirjaa kerralla luettavaksi, jotta viimeiset eivät menisi 2019 vuoden tilastoon, vaan saisin luettua ne mieluummin loppuun vasta vuoden 2020 aikana. Hidastelin niin hyvin kuin pystyin. Yritin aina katsoa vaikka Yle Areenasta jonkin tv-ohjelman, sarjan tai elokuvan, etten olisi koko ajan ollut kirja käsissä. Joulun pyhätkin ja kaikki oli edessä. Yritin valita sinne paksuimmat kirjat (Ahnhem), paksut vanhat klassikot (Bulkakov) ja tylsyyden vuoksi hitaat opukset (George R.R. Martin). Yritin tehdä kaikkeni, etten lukisi koko ajan. Eipä se juuri onnistunut. Saldoksi tuli kaikesta huolimatta se 143 kirjaa vuodessa ja sehän näyttää suoraan sanottuna siltä, ettei minulla ole mitään muuta elämää. Mikä on näköjään totta. Elämäntilanteeni oli menneenä vuonna sellainen, että kerrankin jäi aikaa lukemiseen. Mietin; kadunkohan joskus vanhana sitä, että tuli luettua liikaa? Mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä niinä tunteina ja päivinä ja viikkoina, joina vaan istuin lukemassa? Tuhlasinko antoisaa elämääni haihatteluun ja eskapismiin? Olisinko voinut kehittää jotenkin itseäni tai toimia yhteiskunnan hyväksi tekemällä hyvää?


En tiedä mitä alkava lukemisvuosi 2020 tuo tullessaan, saa nähdä meneekö sadan kirjan raja rikki. Osallistun tietysti aikaisempaan tapaan  Helmet –lukuhaasteeseen. Liityin loppuvuodesta myös Goodreads –sivustolle, josta löysin Popsugar 2020 –haasteen. Nyt kokeilen ensimmäistä kertaa myös sitä haastetta, mutta en osaa jotenkin suhtautua siihen yhtä virallisesti. Olkoon se varjohaaste tälle vuodelle, jota käyn läpi vain jos kohtuullisin vaivoin onnistuu.

Nyt houkuttaa lukea vanhoja klassikoita, joita en ole lukenut aiemmin, tai nuorena lukemiani vanhoja kirjoja, kuten Monte Criston kreivi, Saatana saapuu Moskovaan, Decamerone, Ivanhoe. Erityisesti jännitän, miten tällaiset uppoavat Helmetin tai Popsugarin haastekohtiin. Kerrankin tekee mieli lukea jotain muutakin, kuin dekkareita. Ehkä se johtuu siitä, että nyt on niin hirveä lukuhimo, että voisin lukea ihan mitä vain. Sellaisiakin kirjoja, joita olen tähän mennessä karsastanut.

Elly Griffiths; Risteyskohdat

Viimeinkin sain käsiini tämän pitkään kaipaamani dekkarisarjan aloituksen. Risteyskohdat aloittaa Ruth Galloway-mysteerit. Ruth on arkeologi, ja ihan tavallinen eronnut nainen. Tarinat sijoittuvat Norfolkin rannikolle marskimaille, jossa vuorovesi nousee ja laskee suopohjaiselle maalle ja takaisin. Tällaiselta muinoin paalutetulta maa-alueelta löydetään tytön luuranko. Poliisi Harry Nelson pyytää Ruthin apua selvittämään, onko luuranko muutama vuosi sitten kadonneen tytön jäänteet vai vanhempaa perua. Pian toisestakin perheestä katoaa tyttö. Tutkinnan ohessa tutustutaan Ruthin arkeologi-opettajiin, ystäviin ja marskialueen lintubongareihin. Joku heistä on syyllinen tyttöjen katoamiseen.

Nautin tämän kirjan helppoudesta ja sujuvuudesta. Lopussa oli vähän nopea ja hätäinen ratkaisu epäuskottavuuksineen, mutta nämähän ovat vain dekkareita, ei mitään romaanitaivaan kaunokirjallisia helmiä.  Toivottavasti löydän pian käsiini seuraavan osan.

Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta

Stefan Ahnhem joko parantaa otettaan kirja kirjalta tai sitten alan tottua hänen tapaansa kirjoittaa ja nauttia siitä koko ajan enemmin. Miinus kahdeksantoista astetta oli mielestäni parempi kuin kaksi aikaisempaa Fabian Risk -dekkaria. Ne eivät olleet mielestäni ehkä edes keskinkertaisia, mutta tämä tuntuu jopa keskivertodekkaria paremmalta. Edelleenkään poliisi Fabian Risk ei ole lempihahmojani, mutta kirjassa on se hyvä puoli, että itse Fabian ei esiinny päähenkilönä kuin osassa lukuja. Tässä kirjassa Dunjalla oli ehkä suurempikin näkyvyys. Dunjan ja ex-pomon totaalinen välien vihamielisyys on jäätävässä vaiheessa. Mitenköhän Dunja jatkossa aikoo ongelmat ratkaista?
Fabianin pojan anti kirjalle on minusta surullisinta ja vastenmielisintä. Theodor on ongelmainen nuori, eikä tulevaisuus lupaa hänelle hyvää. Tässäkin kirjassa hän joutuu vaaraan ja huonoon seuraan ja seurauksena on ikävyyksiä.
Tarina alkaa siitä, kun auto ajaa takaa-ajon päätteeksi mereen laiturilta. Kun auto ja sen sisällä ollut henkilö nostetaan ylös vedestä, todetaan että kuski onkin ollut jo useita kuukausia kuolleena. Miten hän on voinut ajaa autoa? Juoni jatkuu identiteetti-varkauksilla ja ruumiita tulee enemmänkin. Hyvin mielenkiintoista ja koukuttavaa.

Jenny Rogneby; Tarkoitus pyhittää keinot (Leona #2)

Tämä Leona -sarjan toinen osa Tarkoitus pyhittää keinot oli lähes yhtä jännittävä dekkari, kuin edellinenkin. Ja melkein yhtä omituinen. Leona on poliisiksi erikoinen hahmo; ei pelkästään hyvä lain puolustaja, vaan hänellä on myös se toinen hämärä puoli. Siinä on jotain ärsyttävää ja kiusaavaa. Leona on sotkeutunut vaikka mihin hämäräbisnekseen. Varsinaisessa leipätyössään hän selvittää tällä kertaa mysteeriä, jossa pommein varustettu mies yrittää räjäyttää itsensä hengiltä, mutta epäonnistuu ja jääkin henkiin. Leona haastattelee pahoin vammautunutta miestä sairaalassa. Viraabeli-hommissaan Leona luennoi ex-rikollisille aiheesta, joka ei kestä päivänvaloa. Siinä maailmassa vauhtia riittää.

Katja Kettu; Kätilö

Kirjan takakannessa lukee "Suuri romaani Lapin sodasta". Minusta tämä oli pieni romaani Lapin sodasta. Kahden henkilön välinen rakkaustarina höystettynä kauhistuttavalla sodalla ja heitä ympäröivien henkilöiden taustoittamana. Vai oliko kyse rakkaudesta ollenkaan? Ei tainnut, vaan alkukantaisesta himosta. 

Olin lykännyt pitkään Kätilön lukemista ja vannonutkin jo, etten tule koskaan tätä lukemaan. Sen verran olin kuullut kirjasta, että tiesin sen olevan rumaa kieltä ja kirjan sisältävän eläinrääkkäyskohtauksia. Kumpikin oli totta. Ne veivät pisteitä tarinalta. Kieli oli kauheaa, rumaa, ällöttävää ja seksi oli raadollista ja vastenmielistä. Kaikkia asioita verrattiin likaisten sukuelinten, miesten ja naisten, hajuun. Minulle ei auennut tämän tarkoitus. Se oli kuvottavaa.  Yleensäkin hajut, kirjassa tuntui olevan oli jokin haju-fiksaatio. Varpaiden imeskely oli ihan tyrmäävää, olisin halunnut vain oksentaa. 

Kirjan henkilöt puhuivat ruokotonta kieltä, se on hämmästyttävää, kun osa päähenkilöistä oli lestadiolaisia. Heidän suuhunsa laitettiin niin hirveitä sanoja, että ei luulisi uskovaisten voivan käyttää tuollaista kieltä. 

Tarina oli hyvä, kauhistuttava ja lohduton sotakuvaus, niin kuin sota nyt vain voi olla. Mutta luen mieluummin melkein mitä vain muuta.

Jo Nesbo; Macbeth

Jo Nesbon Macbeth oli niin erikoinen kirja, että en vieläkään tiedä oikein, mitä ajattelisin. Ainakaan tämä ei ollut tavallinen dekkari, eikä myöskään tavallinen Macbeth -sovitus. Nyt täytyy myöntää, että en ole lukenut alkuperäistä Shakespearen Macbethiä ja todennäköisesti en tule sitä koskaan lukemaan. Ennen Nesbon versiota lukaisin wikipediasta nopeasti Macbethin tarinan, koska epäilin että viitekehykseen tulee tuntea se. Tästä kirjasta ei ehkä saa kaikkea irti ilman alkuperäisen näytelmän juonen tuntemista. Ainakin se tuotti jonkinlaista iloa ja ahaa-elämyksiä.

Nesbon Macbeth on poliisin erikoisjoukkojen johtohahmo. Hän työskentelee kaupungissa, joka on mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntuu sijoittuvan Skotlantiin. Kaupungissa taistelevat moottoripyörä- ja huumekartellit. Macbethin rakastettu Lady omistaa pelikasinon ja osallistuu valtataistoon omalla tavallaan. Sitten on paljon muita hahmoja, poliiseja, pormestareita, toimittajia, huumepomoja... ja näiden perheenjäseniä. Mutta hahmoja ei ole liikaa, heidät oppii tuntemaan hyvin. Alussa olin vähän sekaisin muista syistä. Kirjassa on 569 sivua ja ensimmäiset 100-200 sivua puistelin päätäni, että eihän tästä mitään tule. Outoa, sekavaa, vastenmielistä, dystooppista… mutta sitten tarina sai vähän ilmaa siipien alle ja alkoi muodostua jännittävämmäksi paketiksi vallanhimon sokaisemien romaanihenkilöiden taistelutantereella. 

Kirsti Ellilä; Lepra

Diakonissa Matilda saapuu Lepran sairaalaan Orivedellä. Suljettuun sairaalayhteisöön, jossa hoidetaan lepratautisia. Hänen täytyy ottaa siellä sisarensa Helmin paikka, sillä Helmi on sairastunut eikä voi toimia enää Lepran johtavana diakonissana. Tästä alkaa 1920-luvulle sijoittuva Matildan tarina. Kirja perustuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon. Kiehtova aikamatka sen ajan suljettuun sairaalamaailmaan. Kirjan lopussa selviää, kuka on kertojana tarinassa, siitä mukava yllätys.

Vaikka tarina on omalla tavallaan vahva ja voimakas, se on samalla myös lämmin ja kevyt. Luin kirjan yhden päivän aikana. En vaan voinut laskea kirjaa käsistä, vaan halusin "vielä yhden luvun... ja vielä yhden...". Ihan pikkuisen siinä itkeä tirautin lopun kauniin paatoksen aikana. 

Tämä oli pieni lempeä tarina.

Roslund & Hellström; Peto

Olenkohan lukenut tämän jo aikaisemmin? Kirja on kirjoitettu vuonna 2004, mutta en ole ainakaan vuoden 2011 jälkeen lukenut tätä, sillä sen jälkeen kaikki lukemani on listattu. Jotain tuttua kirjassa kuitenkin oli. Sen alkupuoli oli hivenen sekava, menin sekaisin henkilöistä.

Peto on raaka pedofiili-tarina, jonka lukemista helpottaa lyhyet luvut ja kappaleet. Lukijalle jää tavallaan aikaa huokaista ja hengähtää rankkojen tapahtumien kuvailujen välissä. Se helpottaa silloin, kun rankat tapahtumat alkavat vyöryä kirjojen sivuilta päälle. En kokenut kirjaa liian rankaksi lukea. Ja mielestäni fyysinen väkivalta on ehdottomasti helpompaa ja turvallisempaa lukea, kuin henkinen. Luen sujuvasti tätä sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta ei tulisi mieleenkään lukea mitään henkisesti ahdistavaa ja painostavaa kirjaa ennen unta.

Kirjassa vangittu pedofiili karkaa vankilasta ja toistaa rikoksensa. Raiskatun ja tapetun tytön isä ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa jahdata vankikarkuria, kun näyttää siltä ettei poliisi saa mitään aikaiseksi.

Kirja on ensimmäinen Ewert Grens -sarjan dekkari. Jälkimmäiset olenkin jo lukenut lukuun ottamatta ihan uusinta, joka on ilmeisesti ilmestynyt viime vuonna. Koska en ole uutuuskirjojen perään, niin en ole siihen vielä paneutunut mitenkään. Jaksan odottaa vaikka jokusen vuoden.

Lucinda Riley; Seitsemän sisarta

Nyt tunnen kyllä ihan huonoa omaatuntoa, kun en voi kehua tätä kirjaa maasta taivaisiin, vaikka "lähes kaikki" ovat tehneet niin.

Seitsemän sisarta aloittaa seitsenosaisen (?) sarjan, jossa jokainen kirja on yhden adoptiosisaren tarina. Pa Salt on adoptoinut jokaisen tyttären yksi kerrallaan eri puolilta maailmaa, mutta ei ole kertonut jälkeläisilleen mitään näiden alkuperästä. Kuoltuaan hänen jäämistöstään annetaan kirje jokaiselle tyttärelle, jotta nämä halutessaan voisivat yrittää selvittää menneisyytensä.

Tämän ensimmäisen kirjan päähenkilö on sisarussarjan vanhin, Maia, joka matkustaa Rio de Janeiroon. Maian tarinan rinnalla kulkee takautuma hänen sukunsa historiasta ja tapahtumaketjusta, joka johti Maian adoptioon. Takautumissa eletään 1920 -lukua, jolloin Rioon nousee huikea Cristo-patsas. Maian suvun tarina liittyy kiinteästi patsaan rakentamiseen.

Juonessa on jotain kivaakin, mutta en koukuttunut sarjaan niin, että olisi pakko lukea seuraava osa eli seuraavan sisaren tarina. Tämä oli romanttista höttöä, joka oli melko kömpelösti kirjoitettu. Tuli mieleen vähän Nora Roberts, mutta sillä erotuksella, että Roberts kirjoittaisi paljon asiallisempaa ja vakuuttavampaa tekstiä. Toisaalta harvemmin historiallisista tapahtumista. Herttaista ja tyhjäpäistä. 

Kirja on melkoinen tiiliskivi 670 sivullaan, mutta niin ilmavaa tekstiä, että lukeminen oli todella nopeaa.

Viveca Sten; Sisäpiirissä

Sisäpiirissä on Sandhamn –sarjan toinen osa. Thomas Andreasson saa tutkittavakseen Oscar Julianderin murhan. Juliander ammutaan kilpaveneeseensä juuri suuren Gotland Runt – purjehduskilpailun alkaessa. Hymähtelin mielessäni; ei ole viikkoakaan siitä, kun sain luettua Mari Jungstedtin Pimeys keskellämme – romaanin ja siinäkin murhattu löydetään kesken Gotland Runt – kilpailun. Luenko ehkä liikaa dekkareita? Miten näissä kaikissa voi tapahtua näin samanlaisia asioita? Sijoittua samoin? Tulla murhatuksi samassa tilanteessa oleva henkilö? Ja joskus vielä tuntuu, että murhaajakin on ”sama” tyyppi. Niin ja rakenne on usein sama, eli osa kirjaa on kirjoitettu kursiivilla, joka antaa lukijalle vihjeen, että joku romaanin henkilöistä ei ole se, joka hänen annetaan ymmärtää olevan, vaan joku sellainen, jolla voi olla menneisyydessään jotain hämärää.

Ja onko huolestuttavaa, että ihan sujuvasti luen kaikki nämä toistensa kaltaiset dekkarit ja tykkään niistä yksi toisensa jälkeen? Tämäkin oli minusta sujuva ja mukava rikostarina. Pidin henkilöhahmoista, joista tuli mukavan eläviä ja selkeästä juonesta. Mitään kuvottavaa väkivaltaakaan ei kuvailtu. Napakat siistit murhat vain.

Thomas Andreassonin lisäksi kirjassa toisena päähenkilön on lakimies Nora Linde. Edellisen kirjan tapahtumien seurauksena hän peri vanhan talon, joka tässä romaanissa aiheutti nyt suurta mielipahaa Linden perheelle. Nora haluaa pitää perimänsä talon, Henrik taas haluaa myydä sen. Noran ja aviomiehen parisuhde joutuu suorastaan kriisiin. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa tapahtuu.

Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin

Jos antaisin kirjoille pisteitä ja nolla pistettä olisi sellainen kirja, joka jää kesken, niin Kaikki mitä rakastin saisi yhden pisteen. Se olisi juuri ja juuri riman yläpuolella, eli huonoin mahdollinen, jonka vielä voi lukea. 

Takakannessa kirjaa kuvataan älykkääksi ja koskettavaksi romaaniksi New Yorkin taidemaailmasta. Jo tuo lause on saada minut pahoinvoivaksi. Ehkä kirja oli olevinaan liian älykäs, sivistystä oli niin että oksetti. Taiteen historiaa, tekemistä, kirjallisuutta, tutkimuksia ja viittauksia. Kolmasosa kirjaa oli pelkkää taideteosten kuvailua, esimerkiksi koko aukeamallinen sitä, mitä on kuvattu maalauksen alakulmassa, valoja ja varjoja, mitä teokseen liitetystä ovesta näkyy, miten iho on maalattu, mitä mallilla on kädessään ja minkälaiset kengät jalassaan. Aivan turhaa, epäolennaista.

Toinen kolmasosa on parisuhteen analysointia melko runsaalla eroottisella vivahteella. Mitä Leo tuntee, mitä Erica tuntee, mitä Bill tuntee, miltä Violetista tuntuu ja miten Lucille suhtautuu. 

Ja sitten se viimeinen kolmasosa on mielenterveyshäiriön kuvailua. Yksi romaanin hahmoista oli vaikeasti häiriöinen ja se oli kirjan parasta antia, mutta tämäkin oli kauhean lohduttomasti ja vastenmielisesti kirjoitettu kyseisestä aiheesta. 

Joistain kirjoista tulee itsekin tavallaan sairaaksi, huonovointiseksi ja ärsyyntyneeksi. Tämä oli sellainen. 

En pitänyt myöskään kirjan rakenteesta, jossa ei ole ole lukuja. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja jokainen osa on yksi kokonaisuus vain kappaleenvaihdoin. Suorastaan hengästyttävää. Napakat luvut rytmittäisivät lukemista paremmin.

Alexandre Dumas; Monte Criston kreivi

No niin, se on siinä. Klassikko. Monte Criston kreivi. Kirja, jonka luin viimeksi teinityttönä ja nyt uudestaan, enkä muistanut halaistua sanaa nuorena lukemisestani! Aivan kuin olisin ensimmäistä kertaa pitänyt kirjaa kädessäni. Yksikään kirjan henkilö ei tuntunut tutulta, ei yksikään tapahtuma, repliikki... ei mikään. Juoni tietysti oli tuttu, koska tämähän nyt vain... on tuttu. Mutta ihmettelen itseäni, miten voi lukea kirja ja unohtaa se täysin, vaikka sitten olisikin 30 vuotta välissä.

Kirjassa on 1140 sivua, eli se vastaa noin kolmea tavallista kirjaa. Minulta meni 9 päivää kirjan lukemiseen. Kyllähän tätä ahmin, ei voinut minkään. Kirjassa on juuri sopivan pituiset luvut, jotka tekevät lukemisesta nautinnollista. 

Monte Criston kreivi kertoo Edmond Dantèsin tarinan. Hän on juuri viettämässä kihlajaisiaan rakastettunsa Mercedeksen kanssa, kun vangitsijat saapuvat ovelle. Edmondia vastaan on väärennetty ilmiantokirje ja näin tämä nuori merimies tuomitaan syyttömänä vankeuteen 14 vuodeksi. Onnistuttuaan lopulta karkaamaan vankilasta, Dantes ottaa Monte Criston kreivin henkilöllisyyden ja kostaa kaikille häntä väärin perustein tuominneille. Yhdelle kerrallaan. Säälimättömästi ja salakavalasti. On hämmästyttävää, miten tästä saa aikaiseksi yli tuhat sivua, joista yksikään ei ole liikaa. Alexandre Dumas on ollut nero kirjailijaksi. Kirja on kirjoitettu 1844 - 1845.

Mari Jungstedt; Pimeys keskellämme

Purjehduskilpailuun osallistunut venekunta löytää miehen ruumiin rantavedestä. Komisario Anders Knutas ja kollega Karin alkavat tutkia tapausta. Samalla heidän oma suhteensa on käymistilassa. 

Kirjan juoni oli vetävä ja koukuttava, tämä dekkari oli helppo ja nopea lukea. Samalla kirjassa oli kuitenkin monia epämääräisiä ja epäuskottavia kohtia. Sellaisia sattumia, joita voisi pitää vähän ihmeellisinä ja auki jäävinä irrallisina langanpätkinä. Näistä huolimatta Pimeys keskellämme on mitä mainion dekkari, jonka lukemisesta todella nautin.

Alan Bradley; On hieno paikka haudan povi

Tämä toiseksi viimeinen Flavia -sarjalainen oli jäänyt minulta välistä, kun ahmin tämän sarjan kirjoja liian ahneesti. En ollut enää kauhean ihastunut tätä seuraavaan kirjaan, mutta On hieno paikka haudan povi -dekkari oli vielä parempi. Alku oli hitaanpuoleinen, kun Flavia, Daffy ja Feely lomailivat Doggerin kanssa maaseutumaisemissa. Kesken venereissun jälkeen Flavia uittaa kättään vedessä ja... tarttuu johonkin. Puolen välin jälkeen kirja sai vauhtia. Flavia on "jo" 12-vuotias ja selvästi kehittynyt vuoden takaisesta pikkutytöstä. Sarjan alkuosan tasolle kirjat eivät silti yllä, tämä juoni alkaa olla nyt kirjoitettu niin moneen kertaan, että on aika keksiä jotain muuta. Mitenköhän olisi Flavia isoäitinä kunnon Marplen tapaan? Jospa Flavian tarina hyppäisikin tästä vuoteen 2012?

 

Jenny Rogneby; Kortit on jaettu

No huh. Leona-sarjan aloitus Kortit on jaettu on ainakin aivan poikkeuksellinen dekkari. En ole ikinä lukenut mitään tällaista! Olen täysin pöllämystynyt ja ihmettelen vielä, mitä oikein luinkaan. Kylläpä on kirjailija ollut kierolla päällä kirjoittaessaan tämän.

Kirjan esittelyhän oli aivan huikea: alaston ja verinen 7-vuotias tyttö tulee pankkiin keskellä kirkasta päivää ja onnistuu ryöstämään miljoonan. Jo tuon lauseen takia kirja on aivan pakko lukea, koska sehän nyt häiritsee aivan tavattomasti. Miten tuollainen voi onnistua?

Leona on rikostutkija, joka tiimeineen alkaa tutkia ryöstöä. Ihan aluksi kaikki näyttää suoraviivaiselta ja jämptiltä. Mutta sitten lukijalle paljastuu juoni, joka alkaa suorastaan hengästyttää. Ja harmittaa, pakko myöntää. 

Kirja oli nopealukuinen ja mukana oli myös vähän kurjia ja surullisia vivahteita. Loppu jäi mietityttävään kohtaan, seuraava osa on lainattava ja pian!

Ann Rosman; Sukellus syvyyksiin

Sukellus syvyyksiin oli mielestäni tähän astisista Ann Rosmaneista paras. Kirja oli paksu, mutta nopealukuinen, luvut olivat sopivan pituisia. Siksi tämän lukemisessa tuli sellainen flow, jota usein toivookin. Oikeastaan yllätyin siitä, miten kovasti kirjasta pidin.

Päähenkilö on ylikonstaapeli Karin Adler, jonka seikkailuja seurattiin jo aikaisemmissa sarjan romaaneissa. Tässä hän on raskaana, mutta perhe-elämää ei nyt kuvata, sillä ruotsalaispoliisit lähtevät Orkneysaarille tutkimaan mysteeriä. On ajelehtiva purjevene, kadonnut sukeltaja ja toinen varastettu vene. Kohta rannikolle huuhtoutuu ruumis.

Taas käsitellään aikahyppyjä menneisyyteen. Aikaan, jolloin sukeltajaryhmä tutkii ja etsii uponneen hylyn kulta-aarretta.

Kirjassa kerrotaan hyvin paljon sukeltamisesta ja sen käytännöistä ja siinä esiintyy vaikeita termejä; on saturaatiosukeltamista, paineistamista, sukelluskaasuja, sukeltajantautia, sukellusvälineistöä ja dekompressiota… kuulostaa vaikealta ja monimutkaiselta, mutta nämä kaikki oli kirjoitettu niin helppotajuisesti, ettei tällaisen ummikonkaan ollut vaikea pysyä kärryillä.

Miljöö oli valloittava, Orkneysaaret kiehtoivat historiallaan, suorastaan rakastuin siihen.

Kirjan lopussa on iso tietopaketti kirjailijan tekemästä taustatyöstä ja yllättävästi monilla kirjan hahmoilla oli vastineensa todellisuudessa, osa taas oli lainannut nimensä kirjaan. 

Miika Nousiainen; Vadelmavenepakolainen

Kuinka monta kertaa voi kertoa saman vitsin yhä uudelleen ja uudelleen? Vadelmavenepakolaisessa sitä ainakin yritettiin yli pari sataa sivua. Idea on ihan hauska ensimmäisen kolmenkymmenen sivun verran. Siinä ehtii jo kertoa saman vitsin (suomi on ikävä, ruotsi on paras) tarpeeksi monta kertaa. Luetella eri sanoin sama juttu, uudestaan ja taas uudestaan. Tässä vaiheessa olin mielestäni lukenut kirjaa jo ihan tarpeeksi ja olin vähällä luovuttaa. Mutta halusin tietää, mitä lopussa päähenkilölle Mikko Virtaselle tapahtuu. No tylsäksihän se meni sitten sekin, ei tapahtunut mitään hauskaa.

Yhden kerran, vähän ennen lopun alkua tein havainnon, että tässä olisi ollut saumaa nyt todella häijylle kunnon trillerille, jos kirja olisi kirjoitettu toiselta kantilta. Jos se olisikin ollut trilleri siitä, mihin epätoivoisiin yritelmiin päähenkilö joutuu turvautumaan säilyttääkseen salaisuutensa! Miten pienistä sattuman oikuista käykin niin, että joku vanha tuttava tunnistaa ja sitten puhuu itsensä pussiin. Ja sitten kohde pitää vaientaa. Ja päähenkilö sotkeutuu koko ajan syvemmälle ja syvemmälle omaan valheen verkkoonsa ja vauhti kiihtyy ja lopulta häntä ei pelasta enää mikään. Tälle pohjalle olisi saanut rakennettua hyvän tarinan, ilman tällaista väkinäistä huumoria. Sellaisen, missä lukija olisi sydäntään pidellen jännittänyt, että ei kai se nyt jää kiinni valheistaan ja paljastu.

Kirjassa hyvää on nimi. 

George R.R. Martin; Lohikäärmetanssi 1

Tätä sarjaa on nyt luettu sinnikkyydellä jo 5. osaan asti. Tai paremminkin viidennen osan ensimmäiseen niteeseen. Alkaa olla takki tyhjä ja mitta täysi. Jos ei olisi näin monta osaa takana ja tuntu niiden menemisestä hukkaan, niin olisin lopettanut sarjan tämän kirjan puoleen väliin. Se makasi hyllyllä puoli vuotta avaamattomana ja tunsin suorastaan pahoinvointia kun silmä sattui siihen. Sitten päätin, että luen tämän kirjan vuoden loppuun mennessä, vaikka mikä olisi. Otin aikataulutuksen: joka aamu kahvipöydässä yksi luku. Lopulta kirjan päättyminen alkoi olla niin ihana ajatus, että luin kolme viimeistä lukua samana päivänä. Huh. Mutta loppu häämöttää jo! En voi enää tässä vaiheessa antaa periksi. Hyllyssä odottelee osan toinen nide, joka on sarjan toistaiseksi viimeinen julkaistu osa. Kaksi on tulossa sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.
Ihan liikaa väkivaltaa, raiskauksia, kuvottavuuksia, raatelua, rääkkäystä, kidutusta, taistelua, verta, suolia, vihaa, paskaa, repimistä, alistamista, orjuuttamista, nylkemistä ja kaikkea mahdollista. Kuinka monta monta kirjaa ja sivua siitä voi kirjoittaa?
Lukiessani tätä kirjaa en muistanut enää puoliakaan sen hahmoista. Osa nimistä oli tuttuja, mutta en yhdistänyt heitä mihinkään menneiden osien tapahtumiin. Daenerys edelleen kokoaa joukkojaan ja esittelee rintojaan puvussa, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Tämä muistetaan aina mainita. Tyrion-kääpiö on edelleen sarkastinen ja ruma kuin perkele. Jon on kirkasotsainen ja hyveellinen Muurin ylikomentaja. Muilta on nyljetty ruumiinosia, leikattu korvia tai nännejä. Naiset on kaikki raiskattu. Eläimiä poltetaan elävältä. Eiköhän sama touhu jatku sitten seuraavassa osassa.

Kirjalla vastaa Popsugar 2020 -haasteen kohtaan 9. A book with a map.

Anna Jansson; Pelon vangit

Anna Janssonin Pelon vangeista tuli erinomainen vertailukohde edelliselle ruotsi-dekkarille Sarenbrantin Avoimille oville. Nyt taas muistan, miksi pidin Janssoneista. Vaikka olen mielessäni näitä vähän kyllästyneenä ajatellut itseään toistaviksi. Ja toki, eivät ole täydellisiä. Mutta jotenkin niin varmoja. Sivu toisensa jälkeen kääntäen saan olla ihan varma, että taso on laadukasta, ei tarvitse pelätä että kirjailija kirjoittaa itsensä pussiin tai vetää ihan alta riman. Asiantuntevaa ja vakavasti otettavaa, ei minkäänlaista hapuilua. 

Tässä romaanissa Marian ja Björnin uusiperheeseen tulee uusi jäsen, nuorisorikollisenakin tuomittu Hampus, Björnin biologinen poika vuosien takaa. Maailmanlopun elkeitä enteilevät sääkatastrofit piiskaavat heinäkuisia päiviä ja maailmanloppuun uskova kultti saa vain vettä myllyynsä. Vain pieni osa on pelastettuja. Tämän saa kokea Hampus, joka ajautuu tietämättään kultin piiriin. Ja poliisit tekevät varmaa työtä selvittääkseen, kuka murhaa kaksi naista, varastaa elintarvikkeita, aseita, kasvattaa huumeita...

Kirjan loppu oli muuta tasoa huonompi. Olisin kaivannut enemmin lankojen päättelyä ja asioiden loppuun viemistä. Nyt se loppui kuin seinään.

Sofie Sarenbrant; Avoimet ovet

Avoimet ovet on ensimmäinen suomeksi käännetty Sarenbrantin dekkari. Harmi ettei kahta (?) aikaisempaa ole suomennettu. Tai toisaalta ei. Tämä oli jotenkin hätäisen tuntuinen, vaikka nautin siitä, miten kevyt ja helppo tämä oli lukea. 

Päähenkilö on poliisi Emma Sköld. 

Mies, perheenisä, löytyy murhattuna asuntonäyttelyn jälkeisenä aamuna. Kirjassa liikutaan ja etsitään murhaajaa kiinteistövälitystoimistojen maailmasta.

Sitten ne seikat, jotka minua häiritsi kielessä. Kysymys ja vastaus, jotka menivät näin:

"Mieleesi ei pälkähtänyt, että talossa olisi voinut olla vielä jäljellä joku...?"

"En. En edes hurjimmissa kuvitelmissa".

Ja lauserakenteet:

"Me on ymmärretty, että sinä ja Hans olitte hyviä ystäviä" ja: "Me otetaan yhteyttä kaikkiin Hansin tuttavapiirissä". 

Puhekieli on ihan ok, jos kirja halutaan kirjoittaa siten, että kaikki dialogi on puhekielistä tai tehokeinona jonkun tietyn henkilön puhe ilmaistaan puhekielellä (vaikka en itse siitä pidäkään). Sillä saa vaikka erilaisia romaanihenkilöiden sivistystaustoja esille. Mutta tässä kirjassa muutoin asiallinen kirjakieli vaihtui yhtäkkiä kesken kaiken kieliopillisesti väärään puhekieleen ja takaisin. 

Lopussa: " Vapauden tunne, raitis ilma ja tietoisuus tapaamisesta pt-ystävien kanssa lennättivät häntä yli asvaltin." Pt-ystävät? Olen nyt yrittänyt miettiä pääni puhki, mikä tuo lyhennys pt olisi, mutta en osaa edes arvata. Se esiintyy kaksi kertaa kirjan sivuilla. Cornelialla oli pt-ystäviä.

Ehkä tartun sarjan seuraavaankin kirjaan, nämä kieliseikat olivat aika mielenkiitoisia!

Kaari Utrio; Katarina

En tiedä pystynkö kirjoittamaan Kaari Utriosta yhtään mitään objektiivista, sillä hänen kirjoillaan oli niin suuri merkitys minun koko nuoruuteeni, että olen ihan liian asenteellinen sanomaan mitään. Luin kaikki vanhat Utriot yläasteaikanani, sukelsin ihanaan järisyttävään keskiaikaan enkä koskaan sen jälkeen palannut ennalleni. Utrio sai minut tutkimaan Suomen keskiaikaista historiaa, luin ja opiskelin ja olin ihan sekaisin siitä hurmasta. Utrion kirjat kasvattivat minusta sellaisen, kuin nyt olen. Näillä oli ihan hirveän suuri merkitys koko kehittyvään persoonaani. Luin kaiken keskiaikaisista käsityömenetelmistä, ruuanlaitosta ja -säilömisestä, kauppalaivoista, elintarvikkeiden kuljettamisesta, vaatekappaleiden nimityksistä, kankaiden kutomisesta, kirjailuista, pellavasta, viljasta, villasta, vuohista, perhedynamiikasta, kuninkaista, politiikasta, rajaseuduista, pakanoista, ristinmerkkien tekemisestä, sudentaljoista, vuodeoljista, uskonnon merkityksestä ja kirkkojen rakentamisesta. Vanhempani ostivat minulle synttäri- ja joululahjoiksi kaikkia keskiaikaa käsitteleviä tietokirjoja (joista rakkaimmat ovat tietenkin Kaari Utrion kirjat naiskauneuden tarinoista ja muodista, perheistä ja naisen asemasta). Tänäkin päivänä, jos kuulen jossain sanan keskiaikainen, on kuin saisin sähköiskun ja minun on höristettävä korviani.

Katarina -kirja on alun perin ilmestynyt kahtena kirjana: Neidontanssi ja Katarinan taru, jotka kuuluvat Halvast -sarjaan. Eli onhan nämä kaikki luettu silloin joskus 80-luvulla (lähes keskiajalla siis). Ja siksi en nyt aloittanut sarjan ensimmäisestä romaanista (taisi olla Pirkkalan pyhät pihlajat). Mutta ehkä jatkan näitä herkullisia Utrioita muiden lukemisten seassa.

Katarina syntyy 1309 Äyräpäälle Soilaan kartanoon, viettää neitoaikansa perheen huomassa ja sitten elämä vie eteenpäin. Sydäntä riipivän herkullisia kohtaloita, helppolukuista, nautinnollista. Erikoisesti minua huvitti ja hauskutti kuvaus omasta kotikaupungistani, tai kylästäni, johon tuolloin oli vasta muuutama savupirtti noussut, mutta olipahan jo olemassa 1300-luvulla. Utrio osasi taitavasti luoda kartalle Saksalan, Tavastilan, Ankkapurhan, Hevossaaren, Neuvitten, Pampyölin ja Salmenkylän. Minun maailmani. 

Kirjan lopussa eletään hätkähdyttäviä aikoja, kun rutto, Musta surma, saapuu Suomeen. Se on ollut myös yksi tutkimistani herkullisista asioista. Kouluaikana tein siitä historian esitelmän ja esitin sen nuoruuden innolla ja paatoksella. Mikä osuva hetki lukea tämä kirja juuri nyt; tänään luin Iltalehden sivuilta artikkelin, jossa sanottiin, että Kiinassa on jälleen tavattu keuhkoruttoa.

Liisa Nevalainen; Kultainen riikinkukko

Olen saattanut joskus nuorena lukea näitä Liisa Nevalaisia, mutta en ole ihan varma. Tunnistan nimen ja nyt tiedän senkin, että Nevalainen oli myös näyttelijä ja edesmenneen näyttelijä Hannes "Hanski" Häyrisen vaimo. Kultainen riikinkukko on sieltä Nevalaisen tuotannon keskivaiheilta, vuodelta 1980. Yhteensä kirjoja on vajaa kymmenen. Nämä ovat suoraviivaisia perusdekkareita. Niin agathachristiemäisiä, kuin vain voi olla. Jopa christiemäisempiä kuin Christie itse.

Tässä oli tyypillinen suljetun paikan mysteeri. Hotelli, jossa tapahtuu kaksi murhaa. Paikalla rajattu joukko ihmisiä, jotka kaikki esitellään hyvin huolellisesti ja lukijalle jää tehtäväksi arvuutella, kuka heistä on se murhaaja. Samaa tulee ratkaisemaan ulkopuolinen poliisikomisario, Karpalo. Sattumoisin hänen oma vaimonsa on yksi hotellin asiakkaista. Leppoisa kiva pikku tarina. Prototyyppi. Dekkari, jossa murhaaja ei ole vain punatukkaisia nuoria naisia murhaava sarjamurhaaja, joka syö uhriensa vasemman munuaisen tämän vielä eläessä ja piirtää astronomisen symbolin hiilellä vasempaan olkaan, koska on joutunut lapsuudessa kuuntelemaan liikaa Nessun dormaa,  ja joka jättää poliiseille joka kerta vihjeen, sillä haluaa houkutella pääetsivänkin satimeen. Tai ainakin tämän viattoman tyttären, joka pelastetaan viime hetkellä ennen hengen menetystä. Tai jotain sellaista monimutkaista...

Koin kirjassa ahaa-elämyksen, jota jäin miettimään. Siinä hevostamma varsoi ja varsan sanottiin imevän emän utareista. En ole ikinä ennen kuullut, että utareita käytettäisiin minkään muun, kuin lehmän, tisseistä. Hevosen utareet jotenkin häiritsevät. Mutta kun googletin, niin wikipedia kyllä oli sitä mieltä, että vaikka yleensä utareet ovat lehmillä, niin taidetaan sitä harvakseltaan käyttää muidenkin eläinten kohdalla. Silti.. kamoon hei, hevosen utareet?

Katja Kallio; Yön kantaja

Yön kantaja kertoo tarinan Amanda Fredrika Aaltosesta, joka on ollut ihan oikeasti olemassa. Vuonna 1891 hänet suljettiin Seilin saarelle, jonne mielisairaat naiset vietiin ja josta ei ollut paluuta. Nykyään koko sana mielisairas ja mielisairaala ovat pahasti vanhentuneita ja useat Seilin saaren asukkaat olisivat ihan normaaleiksi luokiteltuja naisia.

Mutta kirja alkaa kuitenkin siitä, miten Amanda matkustaa kuumailmapallolla Pariisiin ja sitten viettää siellä lyhyen hetken nuoruudestaan. Lukijalle ei tarjota varmaa tietoa siitä, onko tämä kirjan Amandalle totta vai ei. Haavetta? Harhaluutoa? Tarina, jonka Amanda ajattelee tapahtuneeksi paetakseen totuutta?  Oikealle turkulaiselle Amandalle tämä todennäköisesti ei ollut totta, vaikka noina vuosina Turussa kävi kuumailmapalloilija. Asiasta olisi ollut sen ajan lehdissä enemmin uutisia.

Tarina saa varsinaisesti potkua sitten, kun siirrytään Seilin saarelle. Sen naisilla on kiehtovia ihmiskohtaloita, niin potilailla kuin hoitajilla. Minua hämmästytti monesti, miten inhimillistä potilaiden kohtelu oli. Aikaisemmin olen lukenut kirjallisuutta, jossa on aivan brutaaleja hoitomuotoja, suorastaan kidutusta. No, tässäkin oli jääkylpyjä ja pakkopaitaa toki. Mutta hoitajat eivät esiintyneet kuitenkaan sadisteina. Heille syntyi jopa lämpimiä melkein ystävyyttä lähestyviä suhteita potilaisiin.

Terveimmät mielisairaat olivat ns. vapaakävelijöitä, joilla oli kävelyoikeus saarella. Kaikki tekivät töitä. Kehräsivät, paikkasivat kalaverkkoja, marjastivat, sienestivät, ompelivat liinavaatteita. Elämä kuulosti melkeinpä leppoisalta, kun ulkomaailman kiihdyttävät tapahtumat eivät rasittaneet herkistyneitä mieliä.

Mikä olisi muuten mahtanut olla kohtalo lapsenmurhaajalle. 15-vuotiaan tytön, joka raiskattiin, sai lapsen ja kuristi sen? Tai prostituoidun? Tällainen laittaa miettimään, miten vähän vaihtoehtoja yhteiskunnalla on ollut tarjota naisille. Ja miten erilaista olisi nykyään! Kenenkään ei tarvitse pitää ei-haluttua lasta tai myydä itseään saadakseen leipää. Ajatella näitä naiskohtaloita…

Kyllä, kirja oli todella ajatuksia herättävä.
En pidä kirjan kansikuvasta. Se on mielestäni liian lastenkirjamainen. Tai ainakin mieleen tulee Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä. Seilin saariston maisemakuva olisi ollut ihan pop.

Kazuo Ishiguro; Me orvot

Ja nythän minä vasta huomasin (tätä kansikuvaa katsoessani), että Kazuo Ishiguro on nobelisti. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pitää Me orvot -kirjasta enemmin, jos olisin tiennyt, että tämä on palkittu? Sanotaan näin, että pidin kirjasta, mutta en hirveästi. 

Kirjan minä-muotoinen päähenkilö Christopher Banks elää kolmikymmenluvun Englannissa, jossa hän toimii tunnettuna rikospoliisina. Muistot vievät hänet kuitenkin takaisin maailman metropoliin Sanghaihin ja lapsuuteen, leikkimään toverinsa Akiran kanssa. Ja aikaan, jolloin Christopherin vanhemmat katosivat. Nyt vanhempana hän päättää selvittää, mitä vanhemmille oikein tapahtui ja etsiä nämä käsiinsä.

Tähän asti pidin kirjasta kohtalaisesti. Sitten, kun mentiin takaisin Sanghaihin, tarina muuttui "arvoitukselliseksi" ja "unenomaiseksi" takakansitekstin mukaan. No, tahtooko se sanoa yliluonnollista ja epäuskottavaa? Koska sellaisia piirteitä tekstissä oli ja niistä en pitänyt.

Ishiguroa on ylistetty paljon. Saattaa olla, että luen vielä joskus lisää hänen kirjojaan, mutta saattaapi myöskin olla, että en. Ainakaan en jää mistään paitsi, jos jätän lukematta.

Eppu Nuotio; Loppu

Pii Marin -sarjan viimeinen osa Loppu oli minulle vähän pettymys. En oikein osaa sanoa mitään tästä kirjasta, se oli niin tasapaksu ja mitäänsanomaton. Vähän kerrattiin edellisen kirjan tarinoita, uutena tuli hometalo-helvettiin joutunut pariskunta ja eno, joka haluaa vain tehdä hyvää. Voin vain sanoa, että hyvä kun nyt sarja on luettu.

Pirjo Tuominen; Hiljaiset huvimajat

Kirja, jonka kansi tavallaan häiritsevällä tavalla kiehtoo ja ärsyttää. Onko kuvan nainen valokuva ja vaatetus puolestaan piirros, en tiedä. Mutta naisella on ainakin nykyaikainen ehostus kasvoillaan; varjostukset, silmänrajaus, luomet sekä muotoillut kulmat, mikä olisi ehdottomasti out of question 1900 -luvun alun säätyläisneidolle. Ja toinen seikka: hieno nainen ei koskaan liikkunut ilman käsineitä! Kuvan neidolla on vieläpä geelikynnet (näkyy ainakin kirjan kantta katsomalla, ei ehkä tässä netissä =)). Että siis kyllä nyt ahdistaa, osuu johonkin kohtaan tuolla hermoston puolella. En toki suutu kyseisistä epäkohdista, mutta huvittuneena haluaisin käydä rakentavaa keskustelua siitä, miten tämä kuva on tehty ja miksi se on päätynyt kirjan kanteen.

Hiljaiset huvimajat on Maria Mannerin tarina Lappeenrannasta Viipurin kautta Tampereelle. Säätyläisneiti, orpo tyttörukka, joka kokee monta erilaista roolia kasvaessaan lopulta itsenäiseksi naiseksi. Osa näistä rooleista tuntui irrallisilta ja mietin, että kustakin olisi saanut aivan oman kirjansa, mutta tämä nyt oli tämän kirjan ratkaisu. Aika mukava kirja, historialliset naiskohtalot ovat aina herkullisia ja Pirjo Tuominen taitava kirjoittaja. 

Tällä kertaa aloitin kirjan äänikirjana kuuntelemalla siitä n. 75 % ja sitten kirjaston äänikirjan 2 viikon laina-aika (!!) meni umpeen ja jouduin lainaamaan loppukirjaa varten fyysisen kappaleen. On kyllä epämiellyttävä tapa tuo kirjaston oma äänikirja-toiminto. Mutta joskus on pakko saada kuunneltava versio vaikkapa pitkille automatkoille.

Markku Ropponen; Kuhala ja vapaa pudotus

Kuhala ja vapaa pudotus on Kuhala-sarjan kolmanneksi viimeinen romaani. Lopun alkua, ihan selvästi sitä. Kuhala alkaa olla valmista kauraa. Tulee lääkettä unettomuuteen, rauhattomuuteen ja mielialan kohotukseen, hiippaläppä vuotaa ja kremppaa on vähän siellä sun täällä... ei ole Kuhala entisensä. En tiedä minkälainen identiteettikriisi siitä seuraa, kun Kuhalan taival päättyy. Ainakin tulee järjetön ikävä.

Vapaa pudotus on sitä, kun Kuhalan tuttu vasikkanakin toiminut Hinku putoaa taivaalta Kuhalan jalkojen juureen. Hinkun veli palkkaa Kuhalan selvittämään, mitä tapahtui. Ennen kun se selviää, murhataan vielä kolme muuta onnetonta ja joka kerta Kuhala on paikalla. Ei ihme, että Saimi Kaakonkulmakin, poliisi ja Kuhalan rakastettu, alkaa ihmetellä.

Tasalaatuinen dekkari, samaa turvallista sarjaa kuin edelliset. Mutta todella, loppu häämöttää jo ja kyllä se alkaa tuntua.

Lee Child; Painostaja

Painostaja on seitsemäs Lee Child -dekkari. Umpitieteellisen "Reacherin naiset" -tutkimukseni tuloksena tässä romaanissa Jack Reacherilla oli valloitukset numero 9: takautumien sotilaspoliisi-kollega Dominique sekä 10: nykyhetkeen sijoittuva agentti Duffy. Aivan ensimmäisten kirjojen laskelmat saattoivat heittää naisella tai kahdella ja saattaapa olla, että olen nyt lukenut yhden sarjan kirjan jo liian aikaisin, mutta kirjasarjan jatkuessa naismäärä oikenee ja virheprosentti pienenee.
Tällä kertaa Jack Reacher soluttautuu rikollismaailmaan voidakseen kostaa jotain omassa menneisyydessään tapahtunutta pahaa. Toisaalta hän haluaa auttaa Duffya. Duffy on ohjannut alaisensa soluttautumaan rikolliseen alamaailmaan, mutta kadottanut sittemmin yhteyden tähän. Tehtävä ei ole helppo, sillä rikolliset eivät saa epäillä mitään.
Ruumiita tulee ja väkivaltaa riittää.
Kirjan nimi on suomennettu Painostajaksi. Alkuperäinen englanninkielinen nimi The Persuader tarkoittaa myös asetta: katutappeluun tarkoitettua haulikkoa (?) ilman lapaa.
Jonain päivänä luettelen kaikki nämä aseet, niiden panosten läpimitat, lähtönopeudet, painot, materiaalit ja ilmanvastukset, lentokulmaukset, jakautumisprosentit, läpimitat ja vääntövastukset kuin vettä vaan.
Lee Childit ovat ihania kirjoja! Aina tietää saavansa samantasoista tavaraa, joka ei koskaan ole mitään luokattoman huonoa, jos ei mestariteoksiakaan. Luottokirjoja.

Enni Mustonen; Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu tällä Ruokarouvan tyttärellä. Olin jo melkein varma, ettei sarjan taso voi jatkua entisellään, mutta kyllä se taisi nyt jatkua. Ehkä sai jopa uutta pontta, kun päästiin eroon aikaisemmissa kirjoissa hallinneesta "Ida palvelijana milloin kenenkin taloudessa" -teemasta. Päähenkilö on Idan tytär Kirsti, jonka nuoruusvuosia kuvataan ensin Suomen kamaralla ja sitten Pariisissa. Namedroppingia on niin, että hengästyttää. Se on vallattoman hauskaa. Eniten ihastutti Olavi Paavolainen ja Katri Vala. Näitä kahta tulenkantajaa ei oikein voi ottaa tosissaan =). Pariisissa sitten Coco Chanel ja Elsa Schiaparelli, muotitalon omistajat.

Enni Mustosen kirjoissa kaikki sattuu aina sopivasti. Kun romaanihenkilö etsii vaikka seurakuntataloa, niin "siinähän se olikin seuraavan korttelin alussa" ja kun jalat olivat kipeät kanttiinissa seisomisesta, niin "onneksi rouvalla olikin meille jo eväät valmiina ja saimme istahtaa pöydän ääreen". Tai kun juna vie vieraaseen kaupunkiin, niin miten äidin nuoruustoveri sattuukin ihan yllättäen paikalle auttamaan. Aina järjestyy yösija, ateria, rahallinen korvaus, vapaapäivä... kaikki on suloista ja sutjakkaa.

Note to myself: muista lainata Katri Valan runoja kirjastosta.

Pirkko Arhippa; Tii taa Taneli

Ihanan vaivaton dekkari, jossa ei tarvinnut taas päätään vaivata puolen millihertsin vertaa. Varpu ja Tiia tutkivat golfkentällä tapahtunutta murhaa. Murhan uhri on golfkentän omistajapariskunnan poika. Murhatun lähipiiriä käydään läpi ja lopulta sieltä löytyy murhaaja. Suoraviivaista ja suloisen heppoista. Pää kiittää, hengitys kulkee taas helpommin ja jin ja jang ovat jälleen tasapainossa. Huh.

No okei, kirjan nimi on kyllä ihan karmea. 

Anna Karolina Larsson; Paviaanivarkaus

Mitähän nyt sanoisin. Luin tätä kirjaa aika pitkään. En pitänyt kauheasti, jo jossain neljäsosan jälkeen paiskasin kirjan ensimmäisen kerran kiinni. Kunnes irvistin, että eihän perhana, en voi antaa periksi.
Vuosia sitten uutisoitiin ihan oikeasti sellaisesta vastenmielisestä rikoksesta, joka tässä oli pienenä sivujuonen pätkänä. Se ylittää kaikki mahdolliset ja mahdottomat oksettavuuden rajat. Mietin, onko kirjailija saanut kimmokkeen kyseisestä uutisesta, se ei nimittäin jätä ketään kylmäksi. En avaa asiaa enempää siltä varalta, etten vaan pilaisi kenenkään lukunautintoa.
Minä en saanut minkäänlaista lukunautintoa Paviaanivarkaudesta. Päähenkilö on Amanda; poliisi, jota sisaren itsemurha on jäänyt kalvamaan. Hän haluaa selvittää omin päin, miksi sisar päätyi itsemurhaan. Syynä täytyy olla joko kollega Magnus tai sitten arabi-rikollinen Adnan.
Kirjassa oli myös inhottavaa perheväkivaltaa, jota ei edes oikeastaan jaksaisi lukea. Ja sitten koko kirjan läpi minua ärsytti, miksi Amanda sieti Adnan Nasimia. Aluksi hän tietysti halusi soluttautua miehen lähelle, jotta pääsisi selville sisarensa kohtalosta. Mutta suhde muuttuikin syvemmäksi ja se oli hyvin epäuskottavaa. Kaikki oli todella vastenmielistä. Osittain pakotin itseni lukemaan tämän sen takia, että ilmeisesti Larssonin seuraava kirja on parempi. Toivon sitä.

Eppu Nuotio; Paine

Luulin lukeneeni jo tämän Pii Marin -sarjan loppuun, mutta näitähän olikin vielä kaksi kirjaa lukematta. Tässä niistä ensimmäinen. Kirja oli niin jännä, että suorastaan imaisin sen kahdessa päivässä. Toisaalta kirjassa selvitettiin Piin kauan sitten kuolleen isän Zersenayn arvoitusta ja toisaalta nuoren avoparin, Iriksen ja Pasin, suhdetta. Kauheasti en jaksanut innostua Piin isän arvoituksesta, joka koskee tämän kadonneen toimittajan kohujuttuja vuosikymmenien takaa. Mutta Iriksen ja Pasin tarina on hedelmällinen. Siitä olisi saanut koko kirjankin kantavan voiman.

Iris omistaa asuntonsa, mutta ei saa sieltä Pasia mitenkään ulos. Pasi väittää, että he ovat edelleen pariskunta ja hän ei aio muuttaa talosta, Iris on päästään sekaisin ja tarvitsisi hoitoa. Hirveän herkullinen asetelma.

Harmillisen hyytävästi tämäkin kirja jäi koukuttavaan loppukohtaukseen. Nyt pitäisi muistaa sitten lainata se sarjan viimeinen osa...

Marko Kilpi; Undertaker - kuolemanenkeli 2.osa

Tämän syksyn teema on näköjään ruumisarkut ja hautausurakointi. Undertaker - kuolemanenkeli, 2. osa oli astetta tai paria tiukempi ruumisarkkukeikka, kuin edellinen Ropposen kirja.

Ykkösosasta tutut Kivi ja Tuomas päähenkilöinä. Kivin on kaksoiselämää viettävä hautausurakoitsija, jonka salainen elämä tapahtuu järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Muutoin hän on kunnollinen perheenisä ja pappisvaimonsa uskollinen aviomies.

Tuomas-parka ei saanut haluamaansa työpaikkaa rahoitusyhtiössä, vaan ajautui sitten Kiven apumieheksi. Pikkuhiljaa hänelle avautuu tie rikosten maailmaan, kuin vaivihkaa.

Undertaker - kuolemanenkeli oli huikean jännittävä sarjan kakkososa, joka jäi jkutkuttavaan paikkaan odottamaan seuraavaa osaa. 

Kirjan nautintoa latisti pari pientä seikkaa. Preesensin käyttö, se ei vaan istu. Ja sitten lievä sekaisuus. Kirja oli kyllä jaettu lukuihin, mutta ne olivat mielivaltaisia, sillä yksi luku kerrallaan ei muodostanut mitään yhtä kokonaisuutta. Luvun keskellä oli hyppyjä henkilöstä toiseen jotenkin sekavasti. Ja sitten jälleen kerran tämä keinotekoinen taiteellisuus ja liiallinen ylevän henkevyyden tavoittelu. Vähän liian osoittavaa ja lukijaa kosiskelevaa.

Markku Ropponen; Kuhala ja tuomitut

Kuhalalle pukkaa ruumisarkkukeikkaa, sillä hautausurakoitsija lähettää Kuhalan perimään saataviaan exclusive -luokan arkusta, jonka on toimittanut rikkaalle liikemiehelle. Suoritusta laskuun ei ole tullut. Kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan, kun Kuhala yrittää toimittaa laskua perille. Arkun tarve on aiottua aiempi. Liikemies löytyy murhattuna.
Kuhalan ja Hippu -koiran lisänä kolmantena kirjan päähahmoista on kana Huppu. Pidän kanoista. Jopa niin kovasti, että teen koko ajan suunnattomasti aivotyötä, miten onnistuisin omien kanojen pitämisessä. Kuhalalta se tuntui sujuvan mainiosti, joskin kana valitsi Kuhalan, eikä Kuhala kanaa. Mutta vähän olen edelleen sitä mieltä, että kana tarvitsee kyllä vähintään yhden lajitoverin. Ei ole kanankaan hyvä olla yksin.

Cilla & Rolf Börjlind; Uinu, paju pienoinen

Börjlindin pariskunnan kirjoittamat dekkarit eivät ehkä ole juoneltaan kauhean loppuun asti ajateltuja, vaan näissä on vähän nopeasti hutaisun tuntua, mutta ainakin ovat helppolukuisia ja leppoisasti luettuja. Kevyitä siinä mielessä. Asia voi tietysti olla rankkaakin. Tässä oli aiheena pakolaislasten elinkauppa. Ei kuitenkaan missään määrin ahdistavaa tai oikeastaan edes tunteita herättävää tarinaa aiheesta.
Mukana vanhat tutut Olivia, Tom Stilton, Mette ja Abbas. Hauska hahmo Minkki vilahtaa ohimennen. Hän on piirtynyt verkkokalvoilleni sellaisena, kuin tv-sarjassa. Mahtava näyttelijäsuoritus. Joissain tv-sarjoissa kirjan henkilöt on todella saatu eloon ja hengittämään ihan uskomattomalla tavalla. Oikeastaan tämän sarjan kaikki tv-hahmot ovat normaalia parempia, elävämpiä.

Lisa Jewell; Sitten hän oli poissa

Viimeinen äänikirja, jonka ehdin Storytellin ilmainen kuukauden aikana kuunnella. Aivan mainio matkakirja taas! Neljä tuntia mökille ja neljä tuntia kotiin; siinä ensimmäiset 8 tuntia kuunneltavaa ja tämän jälkeen vielä tunteroinen lenkkeilyviihdykettä.
Kuten kansikin jo sanoo, tarina kertoo kadonneesta tytöstä. Tai oikeammin hänen perheestään ja vielä tarkemmin äidistä. Tarinaa kerrotaan toisaalta takautumana, mitä tapahtui silloin... ja toisaalta mitä tapahtuu nyt. Kyllä lukijaa pidetään jännityksessä.
Vaikuttavaa on, miten tyttären katoaminen on vaikuttanut jäljelle jääneen perheen suhteisiin, mitä on tapahtunut avioliitolle ja suhteelle jäljelle jääneisiin lapsiin. Ja miltä tuntuu, kun on aika kohdata uusi ihminen ja tämän perhe. Sekä siitä, mitä sitten tapahtuu!

Leena Lehtolainen; Surunpotku

No niin, sitten puretaan näitä lukemattomia Lehtolaisia. Surunpotku oli ihan tasaista Maria Kallio -sarjaa, sellainen löyhäpäisen lukuromaani. Pidin tästäkin kirjasta kohtalaisesti, mutta en oikein pidä Maria Kalliosta. 

Mies löytyy murhattuna poikien vessasta seurakunnan tiloissa. Käy ilmi, että hän on kansanedustajan aviomies. Maria Kallion pitää tutkia koko lähisuku, tuttavat ja menneisyyskin, kunnes murhaaja selviää. Iso osa selvitystyötä käsittelee jalokivikauppiaiden sotkuja. 

Kirjan nimi on häiritsevä. Se on väännetty onnenpotkusta. Surunpotku ei vaan istu suuhuni eikä mieleeni millään lailla.

Ann Cleeves; Mykkä vesi

Cleevesin Perez -sarja jatkuu tällä Mykkä vesi -romaanilla. Luulin Sinisen sarastuksen olevan viimeinen ja yllätyin nähdessäni tämän kirjastossa. Pidin kirjasta. Ainoastaan Perezin henkilökohtaiset asiat olivat turhaa höpinää. En muistanut edellisistä kirjoista, mutta näköjään hänen Fran -puolisonsa kuoli ja Perez joutui ottamaan sairauslomaa töistä. Tässä kirjassa Perez palaa työelämään henkisesti puoli-invalidina jonkinlaisella osa-aikasairauslomalla. On ihan kiva, kun poliisien henkilökohtaisia asioita käsitellään kirjoissa, kaikillahan on kuitenkin oma siviilielämänsä, mutta pikkuisen rasittaa näin vallaton esilletuominen. Mielestäni Perez kärsi liikaa, oli liian poissa tolaltaan ja oli vähän lässyn lässyn yli-pehmo. 

Sitten toinen tapaus on poliisi Sandy, josta en oikein pääse selville. Hänet kuvataan niin ristiriitaiseksi, toisaalta pikkuasioita oikovaksi, toisaalta niistä innostuvaksi. Laiskaksi? Ja kuitenkin innokkaaksi ottamaan vastaan ylemmältä selkeitä neuvoja. Jotain henkisiä ongelmia ilmeisesti, mutta ei oikein päätä eikä häntää. Hänet ja omituisuutensa muistan jo edellisistä kirjoista. 

Niin, onhan näistä tehty tv-sarjakin, mutta en koskaan pitänyt niistä.

Mutta. Kirjassa murhataan toimittaja, joka on palannut synnyinseuduilleen tutkimaan jotain asiaa. Kukaan ei oikein pidä murhatusta eikä myöskään tiedä, mitä asiaa hän tuli tonkimaan. Jännä settihän se on. 

Oikeastaan pikkuisen heräsi kiinnostus niihin aikaisempiin Perez -kirjoihin. Vaikka olen sydänjuuriani myöten vastaan uudelleen lukemista, niin voisikohan tässä aloittaa uusintakierroksen. Murhatapauksista kun ei kuitenkaan muista mitään. Dekkkareiden pelastus. 

Kirjassa pisti silmään: sana suurellinen. Sitä käytetään meillä verrattain vähän, mutta tämän kirjan sivuille sana oli onnistuttu saamaan kolme tai neljä kertaa. Milloin jollakin oli suurelliset kuvitelmat, milloin kartano oli sisustettu suurellisesti tai portaikko oli suurellinen ja joskus jonkun työhuonekin. Jäin miettimään, mitä englanninkielistä sanaa kussakin kohdassa kirjailija olikaan käyttänyt...

Lotte & Soren Hammer; Saastat

Nyt oli niin sekava dekkari, että en kyllä meinannut saada mitään selvää tästä. Saastat kertoo pedofiilien vihaajien joukosta, joka on päättänyt kostaa menneisyydessä koetut hyväksikäytöt. Viisi miestä hirtetään koulun saliin. Konrad Simonsenin joukko tutkii murhia. Tutkintaa tietenkin vaikeuttaa se, että kansa on pedofiilejä vastaan ja moni kallistuu ennemminkin näiden murhaajien puolelle. 

En saanut tästä mitään tolkkua. Kirjan hahmojen nimet menivät niin onnellisesti sekaisin, että vielä lopussakaan en ollut varma, kuuluiko joku hahmo poliiseihin vai murhaajiin, tai ehkä uhreihin. Ja jos lopussa oli jokin ratkaisu, niin mikäköhän se mahtoi olla... Kirjassa pedattiin vaikeaselkoista salakuuntelu- ja vakoiluvyyhteäkin toimittajien ja poliisien kesken, voi kun olisin tajunnut siitä edes murto-osan. Oli hyvin hyvin lähellä, että jättänyt tätä kirjaa kesken. Mutta kun en millään halua luovuttaa. Voisiko sekaisuuteen vaikuttaa se, että kirjaa kirjoittaa pariskunta. Hyvin merkillinen ratkaisu muuten, onhan näitä muutamia muitakin. Jos itse kirjoittaisin kirjaa, viimeiseksi haluaisin siihen ketään toista sotkemaan minun omia ideoitani.

Olli Jalonen; Taivaanpallo

Taivaanpallo on yksi viime aikojen eniten somessa pulinaa aiheuttanut kirja. Ja se on nimenomaan aiheuttanut ihastunutta pulinaa, en muista olisiko negatiivista huomiota tullut yhtään? Minäkin ihastuin kirjaan sen puolivälin jälkeen, mutta alku lähti kauhean hitaasti liikkeelle. Mietin siinä monta kertaa, että pitääkö tämä nyt jättää kesken...

Olli Jalosen kieli oli tässä aika taiteellista tajunnanvirtaa. Minkälaisen vaikutuksen kirja olisi tehnyt täysin tavallisena kertovana proosana, olisin ehkä tykännyt siitä enemmän? Siitä olisi tullut mieleen menneiden vuosikymmenien poikien seikkailukirjat. Mutta tässä nyt oli erilainen ratkaisu.

Kirjan päähenkilö Angus asuu Saint Helenan saarella perheensä kanssa, eletään 1600 -lukua. Ajassa kuohuu; uskonto ja taikausko, orjuus, ahneus, vaihtuvat itsevaltiaat kuvernöörit... tavallisen maanviljelijän elämä on vähintään hankalaa. Angus toimii saarella vierailevan herra Halleyn (kyllä - sen kuuluisan komeetan löytäjän!) apupoikana ja myöhemmin matkustaa laivalla Lontooseen tämän tykö. Hänellä on tärkeä sanoma vietäväksi emämaahan; Saint Helenan asiat täytyy laittaa kuntoon, tavallinen kansa kärsii, eikä matkustuslupia anneta.

1600-luvun astronomia ja matematiikka oli kiehtovaa, kyllä tämä alun tahmeudesta huolimatta on kirja, joka kannattaa lukea. Kirjalle on jo ilmestynyt jatko Merenpeitto, kaipa sekin on pakko joskus ottaa käsittelyyn, täytyyhän nämä tarinat saattaa loppuun ja Taivaanpallo loppui juuri sopivasti siten, että se vallan petasi uuden tarinan eteensä.

Olli Jaloselta olen aiemmin lukenut vain Poikakirjan, josta pidin todella kovasti ja yritin Kenen kuvasta kerrot -romaania, mutta siitä en pitänyt ja jäi kesken.

Leena Lehtolainen; Tiikerinsilmä

No niin, sitten näitä lukemattomia Lehtolaisia. Tiikerinsilmä on neljäs Hilja Ilveskero -romaani. Olen pitänyt näistä ihan kohtuullisesti, mutta varsinkin tämä oli miellyttävä lukuelämys. Ei niin huikentelevainen, kuin sarjan aikaisemmat.

Tiikerinsilmässä vanha lady Lovisa Johnson palkkaa Hiljan henkivartijakseen, koska on saanut tappouhkauksia. Lobergan kartanossa tapahtuu yhtä jos toista kummallista, kaikki johtaa kuitenkin suvun historiaan.

Leena Lehtolainen; Valapatto

Pidin Leena Lehtolaisen Valapatosta enemmän kuin mistään muusta romaanista pitkään aikaan. Nautiskelin tätä äänikirjana autossa työmatkaa ajellen ja välillä kotona ja lenkillä. Kirja meni yllättävän nopeasti, vaikka samalla oli menossa tavallinenkin romaani perinteisesti lukien.

Aino löytää metsäjärven rannalta pahoinpidellyn ja alastoman miehen, pelastaa tämän mökkiinsä ja ajautuu mukaan jännittävien tapahtumien sarjaan. Mies on Tomas, jota moottoripyöräjengi on yrittänyt tappaa. Pieni erehdys menneisyydessä kertautuu moninkertaisena epäkohtana nykyisyydessä. Kirjassa punnitaan myös ystävyyttä monella eri tapaa. Tomasin ja Paavon. Ja Ainon ja Minjan.

Nyt täytyisi tehdä uusi selvitys näistä Lehtolaisista, en ole ihan varma, olenko lukenut kaikki ilmestyneet kirjat... Uudestaan en aio lukea, mutta jos sieltä välistä jokin puuttuu, niin  asia täytyy korjata.

Alan Bradley; Kuolon kultaiset kiehkurat

Flavia De Luce ja Dogger ovat perustaneet pienimuotoisen etsivätoimiston, joka on päättänyt auttaa poliisia mielenkiintoisten rikosasioiden selvittämisessä. Siksi kaksikon puheille saapuu rouva Prill, joka ilmoittaa, että häneltä on varastettu erinäisiä tärkeitä kirjeitä...
Flavia ja Arthur W. Dogger lupaavat ottaa asiasta selvää ja tapahtumat pyörähtävät kunnolla käyntiin, kun etsiväpari aikoo vierailla Prillin luona.
Kirjassa askaroidaan tietenkin myrkkyjen, mutta myös leikeltyjen ihmisruumiin osien parissa. Itse asiassa minulta meni nyt ohi, miksi Ophelian ja Dieterin hääkakusta löytyi katkaistu sormi? Jotenkin tämän juoni taisi nyt olla minulle vähän liian irrallinen ja epäselvä, kirja ei ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmat Flavia -romaanit.

Yrsa Sigurðardóttir; Synninpäästö

Synninpäästö oli hurja ja ankea koulu- ja somekiusaus -aiheinen dekkari nuorten maailmasta. Romaani alkaa siitä, kun vainooja hyökkää Stellan kimppuun tyhjässä elokuvateattereissa ja kohta kaikki Stellan snapchat -seuraajat saavat järkyttävää materiaalia kännyköihinsä. Koskettavaa, surullista, väkivaltaista ja ahdistavaakin. Mutta mielettömän hyvä kirja. Luin tämän äänikirjana, joka sopi yllättävän hyvin tälle tarinalle. Minulla oli aluksi epäluuloja islantilaisten nimien suhteen, mutta niitä olikin miellyttävä kuunnella. Islanti on mielettömän kaunis kieli, kuten olen jo aiemmin hehkuttanut. Äänikirjassa saa nauttia sen lausumisestakin.

Synninpäästössä oli tietenkin tuttu tiimi asialla, eli Huldar ja Freya. Sekä Huldarin pomo Erla, jonka kanssa välit ovat hieman kireät.

Seppo Jokinen; Koskinen ja pudotuspeli

Koskinen ja pudotuspeli on vasta kolmas Koskis-sarjalainen. Mielestäni nämä ovat aika eleettömiä, lukukelpoisia dekkareita, hivenen kuivia ja kliseisiä. Tapahtumissa on paljon sellaista mikä häiritsee minua, mutta jos ei sen anna häiritä, niin mikä ettei näilläkin saa päätä nollattua.

Kirjassa on kaksi tutkintaa vaativaa tapausta. Toisaalta pankkiryöstö, jossa ryöstäjä ikään kuin vahingossa ampuu pankin asiakkaan ja toisaalla mielisairaalassa tapahtuvat oudot öiset sydänkuolemat.

Ninni schulman; Poika joka ei itke

Ehdin kuunnella Bookbeatin kuukauden ilmaisella kokeilujaksolla 5 kirjaa. Tämä oli niistä se viimeinen. Kylläpä sujui neljän tunnin mökkimatkakin rattoisasti, kun sain ajellessa kuunnella neljä tuntia tasokasta dekkaria! Tosin äänen kanssa oli heikkoa, kännykässä on huono äänentoisto ja sitten on auton taustamelu. Kuulokkeita käytän vain hätätilanteessa, kuten lenkillä.

Poika joka ei itke jatkaa Hagforsin pikkukaupungin tarinaa tällä kertaa helteisenä kesänä. Kuumuutta lisää pyromaanin sytyttämät kiinteistöt, joissa kuolee ihmisiä. Toimittaja Magdalena Hanson haluaa kirjoittaa järkyttävistä tragedioista ja yrittää pysyä ajan tasalla siinä, mitä Christer Berglund, Petra, Folke ja Urban poliisissa saavat tietoonsa. En muista, milloin viimeksi olisi poliisit ja päähenkilö tulleet yhtä lihaksi ja vereksi, kuin Schulmanin kirjoissa. Minä suorastaan rakastan näitä tyyppejä! Tunnen heidät, tiedän mitä he ajattelevat, he ovat kuin ystäviä.

Stefan Ahnhem; Yhdeksäs hauta

Olin puoli kirjaa ihan ihmeissäni, miten tämän aikajärjestys nyt oikein meni edelliseen Pimeään jäänyt –romaaniin verrattuna. Vasta lopetettuani kirjan, tajusin että Yhdeksäs hauta sijoittuu aikaan ennen Pimeään jäänyttä, vaikka kirjoitusjärjestys on eri. Siitä oli kyllä maininta kirjan takakannessa, mutta hämäävää oli silti.

Kirjassa oli paljon mukavaa jännäri-juonta, mutta myös jotain häiritsevää. Sellaisia epäuskottavia henkilöhahmoja. Esimerkiksi poliisin sisällä kollegoiden käytös toisiaan vasten. Tanskan poliisissa työkaveri haukkui Dunjaa huoraksi ja osoitti muutenkin avointa vihaa tätä kohtaa. Fabian Riskin Ruotsin puolen poliisissa oli myös outoa käytöstä, jota en osaa tarkemmin kuvailla. Jotain negatiivisia viboja. Poliisit kuvattiin myös aika idiooteiksi. Uskon ja toivon, että oikeasti tutkintaa tekevät ammatti-ihmiset ovat viisaampia.

No, Fabian Riskin päänvaivana on se, kun oikeusministeri kidnapataan. Melko raakoja ja kuvottavia kohtauksia kuvaillaan uhrien kohtalona. Elinkauppaa ja salaliittoja. Vähän sekava, mutta ihan ok. Ahnhem ei nouse ihan kärki-dekkaristeihin.