Olen ehkä saattanut joskus lukea Eeva Kilven runoja, mutta mitään kovin elävää muistikuvaa minulla ei siitä ole. Tämä Unta vain on kertomus vanhenevasta naisesta, joka saapuu kotikonnuilleen Suomeen asuttuaan Kanadassa. Kotitorppa on luonnon valtaama, unohdettu ja autio. Metsä on kasvanut lähelle. Eläimet, linnut ja ketokaunokit ovat tulleet tutuiksi. Ampiaiset, kyyt, pääskyset, hirvet ja lepakot. Näiden kaikkien kanssa Anna Maria asuu torpassaan kesän. Kirja on kunnianosoitus luonnolle ja eläimille. Anna Marian ajatukset luonnosta ovat riipaisevan kauniita. Niin oikeita. Sellaisia, joita jokaisen pitäisi tuntea ja jos ei tunne, niin tekisi mieli ravistella ja kysyä: miten voit olla eri mieltä!
Toisena teemana on Anna Marian miessuhteet, Kanadaan jäänyt Ron ja syrjähyppynä rakastettu Jussi. Tästä osuudesta en pitänyt, vaan koin sen häiritsevänä. Anna Marian muistoissa esiintyvä aistillisuus oli minusta liikaa tänne luonnon keskelle. Pilasi, sotki, ärsytti ja häiritsi. Anna Marian sanoin ihminen on luonnolle yhdentekevä, mikään luonnosta ei kaipaa ihmiseltä mitään, eikä jää häntä kaipaamaan, ihminen on täysin turha.
Helmet 2017 -haasteessa kohtaan: 39. Ikääntymisestä kertova kirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti