Jussi Adler-Olsen; ...ja hän kiitti jumalia

Pitkästä aikaa kirja, joka jäi kesken. Mutta kyllä minä yritin, aina sivulle 230 saakka. Kirjassa olisi ollut 745 sivua.

En tiedä miten Jussi Adler-Olsenin toinen romaani saattoi olla näin tuskastuttava, olihan ensimmäinenkin (Aakkostalo) ihan luettava ja jälkimmäiset (Vanki, Metsästäjät) sitäkin enemmin. Adler-Olsenilta on ilmestynyt vielä kaksi uudempaa kirjaa, mutta en nyt ole ihan ensimmäisenä tarttumassa niihin tämän …ja hän kiitti jumalia jälkeen.

Kirjan päähenkilö on Nicky, joka on syntynyt ja elää Amsterdamin slummissa punaisten lyhtyjen alueella. Nickyn perhe on ku-vot-ta-va. Siis yököttävä. Kaksi nuorempaa pikkusiskoa (16 – 20 v) käyttävät huumeita, huoraavat kaduilla, myyvät huumeita, ovat raskaana ja juopon isän hyväksikäyttämiä. Vain Nicky on ilmeisesti säästynyt tältä. Naapurusto on täynnä sekarotuista trash-luokkaa. Nickyn äiti on indonesialainen. Joten tähän sekoitetaan iloisesti myös Indonesian alkuasukkaiden taikauskoisia satuja. Nickyn juoppo isä puhuu vain nyrkeillään, parittajat kadulla hakkaavat ja lyövät. Yök hyi saatana. Kun juoppo isä hakkaa äidin kuoliaaksi, se on ihan normaalia. Romaanin perheessä ei ole mitään hyvää, ei mitään. Jos joskus kuvittelenkin, että ihmiskunnalla on vielä toivoa, niin tämän romaanin ansiosta mokomat harhaluulot kyllä karisevat.

Toisaalla Peter de Boer, suuryrityksen johtaja, ottaa kolme työharjoittelijaa, joista Nicky on yksi. Aivan käsittämättömiä ratkaisuja, sekavaa kerrontaa, epäuskottavia käänteitä. Tässä kirjassa ei ollut juuri mitään, mitä olisin voinut sietää. Onkohan kukaan oikeasti lukenut tätä kirjaa… Oi tuskaa.

Adler Elizabeth; Barcelonan katujen kuiske

Tämä oli oikeastaan ihan hirveä =). Niin kuin Nora Robertsia, mutta vielä paljon kamalampaa. Ja että miksikö sitten luen tällaisia? No ihan piruuttanikin. Tällaista ei voi ottaa vakavasti. Näköjään Adlerilla on jonkinlainen Malibun etsivät -sarja, jossa kaikki kirjat sijoittuvat johonkin erilaiseen eksoottiseen kohteeseen. En ole lukenut muita, mutta ei tämä ainakaan dekkarilta vaikuttanut.
Suuri maailmantähti Bibi Fortunata (voi yök mikä nimi =)) on vapautettu murhasyytteistä, mutta koko maailman silmissä hän näyttää edelleen syylliseltä. Siitä syystä Bibi katoaa, jättää lapsensa tädin hoitoon ja kukaan ei tiedä mistä etsiä Bibiä.
Paitsi etsivä Mac Reilly. Nääh. Macilla on silmäpuoli ja kolmijalkainen koira. Mitähän irtopisteitä tästä nyt pitäisi antaa. Kuvittelin koko kirjan ajan, miten tuo rampa koiraparka loikkii kolmella jalallaan eteen päin, nivelet ja lihakset kipeinä. Silmäpuolen olisi vielä kestänyt, mutta ei kolmejalkaista. Täytyy olla todella itsekäs tai ajattelematon, kun ei armahda tuollaista koiraa nukutuspiikille.
Nyt on kyllä niin, että lisää tätä sarjaa en lue, jos vain jotain muuta siedettävää löydän kirjastosta. Homma vain on niin, että luen ihan koko ajan ja minulla on pakko olla aina kirja kesken, tällaisiin tyhjäpäisyyksiin on helppo turhautua silloin, kun mitään mielenkiintoista ei ole osunut silmiin.

Kristina Ohlsson; Varjelijat

Vuosikymmeniä sitten on huvimajassa tapahtunut episodi, jonka vaikutukset tuntuvat edelleen. On myös kadonnut nuori nainen, Rebecca Trolle. Ja mykkä kirjailija vanhusten palvelukodissa. Päivästä toiseen hän seuraa uutisia televisiosta ja noissa uutisissa kerrotaan, miten poliisi on löytänyt naisen paloitellun ruumiin haudattuna metsään. Jäljet johtavat elokuvakerhoon, jota pieni harrastaja-sakki oli pitänyt yllä aikoinaan. Alex Recht ja tiimi selvittää asiaa. Fredrika Bergman palaa äitiyslomalta osa-aikatyöhön, Recht puhuttaa Rebecca Trollen äitiä, Lindaa…

Olen lukenut Varjelijoiden jälkimmäisistä kirjoista jo kaksi, joten päähenkilöiden oman elämän eteneminen oli jo tiedossa, mutta eipä tuosta haittaa ollut. Näissä kirjoissa pääpaino on kuitenkin rikostapauksissa. Ohlssonin kirjoja en osaa laittaa parhausjärjestykseen, mutta oli tämä parempi kuin Daavidin tähdet.