David Baldacci; Aikapommi

Aikapommi oli hirveän monimutkainen juonikudelma kahden salaisen palvelun pois potkitusta työntekijästä. Sekä Sean King että Michelle Maxwell ovat mokanneet tehtävässään agentin pestissään suojellessaan päämiestään. Ex-agentit lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen mitä kummassakin tapauksessa on oikeasti tapahtunut.

Aivan pilviä hipovia juonenkulkuja, mutta jännitystä kyllä! Minulla on kai jonkinlainen keskittymishäiriö, kun en meinannut millään pysyä kärryillä näistä nimistä. Niin montaa erilaista romaanihenkilöä tässä esiteltiin ja vuorollaan pohdittiin, kuka on syyllinen ja mihin. Kyllä, aion lukea lisää Baldaccia, vaikka tästä ei saa ihan huikeita viboja. Yksi aiemmin lukemani Baldacci, Henkeen ja vereen, ei ollut mielestäni aivan Aikapommin tasoinen.

Häiritsevä juttu: alkupuolella kirjaa Michelle Maxwellin nimi oli kerran kirjoitettu väärin. Etunimi oli vaihtunut jokskikin ihan toiseksi, olisiko ollut Susanna Maxwell tai Savannah Maxwell...

Sirpa Tabet; Ovi

Ei hitsi, Tabetin Ovi oli jotenkin vastenmielinen. Laskentaekonomi Mikko Parviainen katoaa työmatkallaan ja pikkuveli Petri kiinnostuu asiasta. Poliisit sen sijaan ei. Tässä ei ole vielä mitään vastenmielistä, mutta sitten näyttämölle astelee salaperäinen Marika, joka on/ei ole Petrin uusi tyttöystävä. Sain kylmiä väreitä Marikasta kaikin puolin, hrrr… hyvä kun kestin lukea tämän.

En kyllä oikein voi sanoa tykänneeni tarinasta, se oli jotenkin kuiva ja inhottava. Kyllähän se mysteerikin sitten lopulta selviää ja monta muuta samaten.

Jo Nesbø; Verta lumella II

Pidin Verta lumella I –kirjasta paljon. Tästä II-kirjasta en ihan yhtä paljoa, mutta miljöö oli nyt todella mielenkiintoinen. Tässä kirjassa mentiin Finnmarkiin, Norjan Lappiin! Sinne pakenee Ulf, huumediileri, joka on sössinyt asiansa pomon kanssa siihen pisteeseen, että nyt on tappajat kintuilla. Lapissa Ulf majoittuu autiotupaan ja tutustuu seudun asukkaisiin. Jopas on melkoinen ihmiskavalkadi =). Ei varmasti Nesbo ole näitä tosissaan kirjoittanut. Kyllä nyt mennään taas niin alta lipan, että tyyli alkaa vaikuttaa jo vähän Arto Paasilinnalta. Asiat vain merkillisesti sujahtavat uskottavista epäuskottaviksi ja lopulta lukija miettii, että missä mentiin yli rajan. Ihan omituisia piirteitä. Paasilinna hoitaa asian hieman paremmin. Kirjan lopussa on sen verran paljon uskonnollisia piirteitä, että se alkoi olla vähän… omituista dekkarikirjailijalle?