Leena Lehtolainen; Surunpotku

No niin, sitten puretaan näitä lukemattomia Lehtolaisia. Surunpotku oli ihan tasaista Maria Kallio -sarjaa, sellainen löyhäpäisen lukuromaani. Pidin tästäkin kirjasta kohtalaisesti, mutta en oikein pidä Maria Kalliosta. 

Mies löytyy murhattuna poikien vessasta seurakunnan tiloissa. Käy ilmi, että hän on kansanedustajan aviomies. Maria Kallion pitää tutkia koko lähisuku, tuttavat ja menneisyyskin, kunnes murhaaja selviää. Iso osa selvitystyötä käsittelee jalokivikauppiaiden sotkuja. 

Kirjan nimi on häiritsevä. Se on väännetty onnenpotkusta. Surunpotku ei vaan istu suuhuni eikä mieleeni millään lailla.

Ann Cleeves; Mykkä vesi

Cleevesin Perez -sarja jatkuu tällä Mykkä vesi -romaanilla. Luulin Sinisen sarastuksen olevan viimeinen ja yllätyin nähdessäni tämän kirjastossa. Pidin kirjasta. Ainoastaan Perezin henkilökohtaiset asiat olivat turhaa höpinää. En muistanut edellisistä kirjoista, mutta näköjään hänen Fran -puolisonsa kuoli ja Perez joutui ottamaan sairauslomaa töistä. Tässä kirjassa Perez palaa työelämään henkisesti puoli-invalidina jonkinlaisella osa-aikasairauslomalla. On ihan kiva, kun poliisien henkilökohtaisia asioita käsitellään kirjoissa, kaikillahan on kuitenkin oma siviilielämänsä, mutta pikkuisen rasittaa näin vallaton esilletuominen. Mielestäni Perez kärsi liikaa, oli liian poissa tolaltaan ja oli vähän lässyn lässyn yli-pehmo. 

Sitten toinen tapaus on poliisi Sandy, josta en oikein pääse selville. Hänet kuvataan niin ristiriitaiseksi, toisaalta pikkuasioita oikovaksi, toisaalta niistä innostuvaksi. Laiskaksi? Ja kuitenkin innokkaaksi ottamaan vastaan ylemmältä selkeitä neuvoja. Jotain henkisiä ongelmia ilmeisesti, mutta ei oikein päätä eikä häntää. Hänet ja omituisuutensa muistan jo edellisistä kirjoista. 

Niin, onhan näistä tehty tv-sarjakin, mutta en koskaan pitänyt niistä.

Mutta. Kirjassa murhataan toimittaja, joka on palannut synnyinseuduilleen tutkimaan jotain asiaa. Kukaan ei oikein pidä murhatusta eikä myöskään tiedä, mitä asiaa hän tuli tonkimaan. Jännä settihän se on. 

Oikeastaan pikkuisen heräsi kiinnostus niihin aikaisempiin Perez -kirjoihin. Vaikka olen sydänjuuriani myöten vastaan uudelleen lukemista, niin voisikohan tässä aloittaa uusintakierroksen. Murhatapauksista kun ei kuitenkaan muista mitään. Dekkkareiden pelastus. 

Kirjassa pisti silmään: sana suurellinen. Sitä käytetään meillä verrattain vähän, mutta tämän kirjan sivuille sana oli onnistuttu saamaan kolme tai neljä kertaa. Milloin jollakin oli suurelliset kuvitelmat, milloin kartano oli sisustettu suurellisesti tai portaikko oli suurellinen ja joskus jonkun työhuonekin. Jäin miettimään, mitä englanninkielistä sanaa kussakin kohdassa kirjailija olikaan käyttänyt...

Lotte & Soren Hammer; Saastat

Nyt oli niin sekava dekkari, että en kyllä meinannut saada mitään selvää tästä. Saastat kertoo pedofiilien vihaajien joukosta, joka on päättänyt kostaa menneisyydessä koetut hyväksikäytöt. Viisi miestä hirtetään koulun saliin. Konrad Simonsenin joukko tutkii murhia. Tutkintaa tietenkin vaikeuttaa se, että kansa on pedofiilejä vastaan ja moni kallistuu ennemminkin näiden murhaajien puolelle. 

En saanut tästä mitään tolkkua. Kirjan hahmojen nimet menivät niin onnellisesti sekaisin, että vielä lopussakaan en ollut varma, kuuluiko joku hahmo poliiseihin vai murhaajiin, tai ehkä uhreihin. Ja jos lopussa oli jokin ratkaisu, niin mikäköhän se mahtoi olla... Kirjassa pedattiin vaikeaselkoista salakuuntelu- ja vakoiluvyyhteäkin toimittajien ja poliisien kesken, voi kun olisin tajunnut siitä edes murto-osan. Oli hyvin hyvin lähellä, että jättänyt tätä kirjaa kesken. Mutta kun en millään halua luovuttaa. Voisiko sekaisuuteen vaikuttaa se, että kirjaa kirjoittaa pariskunta. Hyvin merkillinen ratkaisu muuten, onhan näitä muutamia muitakin. Jos itse kirjoittaisin kirjaa, viimeiseksi haluaisin siihen ketään toista sotkemaan minun omia ideoitani.

Olli Jalonen; Taivaanpallo

Taivaanpallo on yksi viime aikojen eniten somessa pulinaa aiheuttanut kirja. Ja se on nimenomaan aiheuttanut ihastunutta pulinaa, en muista olisiko negatiivista huomiota tullut yhtään? Minäkin ihastuin kirjaan sen puolivälin jälkeen, mutta alku lähti kauhean hitaasti liikkeelle. Mietin siinä monta kertaa, että pitääkö tämä nyt jättää kesken...

Olli Jalosen kieli oli tässä aika taiteellista tajunnanvirtaa. Minkälaisen vaikutuksen kirja olisi tehnyt täysin tavallisena kertovana proosana, olisin ehkä tykännyt siitä enemmän? Siitä olisi tullut mieleen menneiden vuosikymmenien poikien seikkailukirjat. Mutta tässä nyt oli erilainen ratkaisu.

Kirjan päähenkilö Angus asuu Saint Helenan saarella perheensä kanssa, eletään 1600 -lukua. Ajassa kuohuu; uskonto ja taikausko, orjuus, ahneus, vaihtuvat itsevaltiaat kuvernöörit... tavallisen maanviljelijän elämä on vähintään hankalaa. Angus toimii saarella vierailevan herra Halleyn (kyllä - sen kuuluisan komeetan löytäjän!) apupoikana ja myöhemmin matkustaa laivalla Lontooseen tämän tykö. Hänellä on tärkeä sanoma vietäväksi emämaahan; Saint Helenan asiat täytyy laittaa kuntoon, tavallinen kansa kärsii, eikä matkustuslupia anneta.

1600-luvun astronomia ja matematiikka oli kiehtovaa, kyllä tämä alun tahmeudesta huolimatta on kirja, joka kannattaa lukea. Kirjalle on jo ilmestynyt jatko Merenpeitto, kaipa sekin on pakko joskus ottaa käsittelyyn, täytyyhän nämä tarinat saattaa loppuun ja Taivaanpallo loppui juuri sopivasti siten, että se vallan petasi uuden tarinan eteensä.

Olli Jaloselta olen aiemmin lukenut vain Poikakirjan, josta pidin todella kovasti ja yritin Kenen kuvasta kerrot -romaania, mutta siitä en pitänyt ja jäi kesken.

Leena Lehtolainen; Tiikerinsilmä

No niin, sitten näitä lukemattomia Lehtolaisia. Tiikerinsilmä on neljäs Hilja Ilveskero -romaani. Olen pitänyt näistä ihan kohtuullisesti, mutta varsinkin tämä oli miellyttävä lukuelämys. Ei niin huikentelevainen, kuin sarjan aikaisemmat.

Tiikerinsilmässä vanha lady Lovisa Johnson palkkaa Hiljan henkivartijakseen, koska on saanut tappouhkauksia. Lobergan kartanossa tapahtuu yhtä jos toista kummallista, kaikki johtaa kuitenkin suvun historiaan.

Leena Lehtolainen; Valapatto

Pidin Leena Lehtolaisen Valapatosta enemmän kuin mistään muusta romaanista pitkään aikaan. Nautiskelin tätä äänikirjana autossa työmatkaa ajellen ja välillä kotona ja lenkillä. Kirja meni yllättävän nopeasti, vaikka samalla oli menossa tavallinenkin romaani perinteisesti lukien.

Aino löytää metsäjärven rannalta pahoinpidellyn ja alastoman miehen, pelastaa tämän mökkiinsä ja ajautuu mukaan jännittävien tapahtumien sarjaan. Mies on Tomas, jota moottoripyöräjengi on yrittänyt tappaa. Pieni erehdys menneisyydessä kertautuu moninkertaisena epäkohtana nykyisyydessä. Kirjassa punnitaan myös ystävyyttä monella eri tapaa. Tomasin ja Paavon. Ja Ainon ja Minjan.

Nyt täytyisi tehdä uusi selvitys näistä Lehtolaisista, en ole ihan varma, olenko lukenut kaikki ilmestyneet kirjat... Uudestaan en aio lukea, mutta jos sieltä välistä jokin puuttuu, niin  asia täytyy korjata.

Alan Bradley; Kuolon kultaiset kiehkurat

Flavia De Luce ja Dogger ovat perustaneet pienimuotoisen etsivätoimiston, joka on päättänyt auttaa poliisia mielenkiintoisten rikosasioiden selvittämisessä. Siksi kaksikon puheille saapuu rouva Prill, joka ilmoittaa, että häneltä on varastettu erinäisiä tärkeitä kirjeitä...
Flavia ja Arthur W. Dogger lupaavat ottaa asiasta selvää ja tapahtumat pyörähtävät kunnolla käyntiin, kun etsiväpari aikoo vierailla Prillin luona.
Kirjassa askaroidaan tietenkin myrkkyjen, mutta myös leikeltyjen ihmisruumiin osien parissa. Itse asiassa minulta meni nyt ohi, miksi Ophelian ja Dieterin hääkakusta löytyi katkaistu sormi? Jotenkin tämän juoni taisi nyt olla minulle vähän liian irrallinen ja epäselvä, kirja ei ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmat Flavia -romaanit.

Yrsa Sigurðardóttir; Synninpäästö

Synninpäästö oli hurja ja ankea koulu- ja somekiusaus -aiheinen dekkari nuorten maailmasta. Romaani alkaa siitä, kun vainooja hyökkää Stellan kimppuun tyhjässä elokuvateattereissa ja kohta kaikki Stellan snapchat -seuraajat saavat järkyttävää materiaalia kännyköihinsä. Koskettavaa, surullista, väkivaltaista ja ahdistavaakin. Mutta mielettömän hyvä kirja. Luin tämän äänikirjana, joka sopi yllättävän hyvin tälle tarinalle. Minulla oli aluksi epäluuloja islantilaisten nimien suhteen, mutta niitä olikin miellyttävä kuunnella. Islanti on mielettömän kaunis kieli, kuten olen jo aiemmin hehkuttanut. Äänikirjassa saa nauttia sen lausumisestakin.

Synninpäästössä oli tietenkin tuttu tiimi asialla, eli Huldar ja Freya. Sekä Huldarin pomo Erla, jonka kanssa välit ovat hieman kireät.

Seppo Jokinen; Koskinen ja pudotuspeli

Koskinen ja pudotuspeli on vasta kolmas Koskis-sarjalainen. Mielestäni nämä ovat aika eleettömiä, lukukelpoisia dekkareita, hivenen kuivia ja kliseisiä. Tapahtumissa on paljon sellaista mikä häiritsee minua, mutta jos ei sen anna häiritä, niin mikä ettei näilläkin saa päätä nollattua.

Kirjassa on kaksi tutkintaa vaativaa tapausta. Toisaalta pankkiryöstö, jossa ryöstäjä ikään kuin vahingossa ampuu pankin asiakkaan ja toisaalla mielisairaalassa tapahtuvat oudot öiset sydänkuolemat.

Ninni schulman; Poika joka ei itke

Ehdin kuunnella Bookbeatin kuukauden ilmaisella kokeilujaksolla 5 kirjaa. Tämä oli niistä se viimeinen. Kylläpä sujui neljän tunnin mökkimatkakin rattoisasti, kun sain ajellessa kuunnella neljä tuntia tasokasta dekkaria! Tosin äänen kanssa oli heikkoa, kännykässä on huono äänentoisto ja sitten on auton taustamelu. Kuulokkeita käytän vain hätätilanteessa, kuten lenkillä.

Poika joka ei itke jatkaa Hagforsin pikkukaupungin tarinaa tällä kertaa helteisenä kesänä. Kuumuutta lisää pyromaanin sytyttämät kiinteistöt, joissa kuolee ihmisiä. Toimittaja Magdalena Hanson haluaa kirjoittaa järkyttävistä tragedioista ja yrittää pysyä ajan tasalla siinä, mitä Christer Berglund, Petra, Folke ja Urban poliisissa saavat tietoonsa. En muista, milloin viimeksi olisi poliisit ja päähenkilö tulleet yhtä lihaksi ja vereksi, kuin Schulmanin kirjoissa. Minä suorastaan rakastan näitä tyyppejä! Tunnen heidät, tiedän mitä he ajattelevat, he ovat kuin ystäviä.

Stefan Ahnhem; Yhdeksäs hauta

Olin puoli kirjaa ihan ihmeissäni, miten tämän aikajärjestys nyt oikein meni edelliseen Pimeään jäänyt –romaaniin verrattuna. Vasta lopetettuani kirjan, tajusin että Yhdeksäs hauta sijoittuu aikaan ennen Pimeään jäänyttä, vaikka kirjoitusjärjestys on eri. Siitä oli kyllä maininta kirjan takakannessa, mutta hämäävää oli silti.

Kirjassa oli paljon mukavaa jännäri-juonta, mutta myös jotain häiritsevää. Sellaisia epäuskottavia henkilöhahmoja. Esimerkiksi poliisin sisällä kollegoiden käytös toisiaan vasten. Tanskan poliisissa työkaveri haukkui Dunjaa huoraksi ja osoitti muutenkin avointa vihaa tätä kohtaa. Fabian Riskin Ruotsin puolen poliisissa oli myös outoa käytöstä, jota en osaa tarkemmin kuvailla. Jotain negatiivisia viboja. Poliisit kuvattiin myös aika idiooteiksi. Uskon ja toivon, että oikeasti tutkintaa tekevät ammatti-ihmiset ovat viisaampia.

No, Fabian Riskin päänvaivana on se, kun oikeusministeri kidnapataan. Melko raakoja ja kuvottavia kohtauksia kuvaillaan uhrien kohtalona. Elinkauppaa ja salaliittoja. Vähän sekava, mutta ihan ok. Ahnhem ei nouse ihan kärki-dekkaristeihin.