Enni Mustonen; Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu tällä Ruokarouvan tyttärellä. Olin jo melkein varma, ettei sarjan taso voi jatkua entisellään, mutta kyllä se taisi nyt jatkua. Ehkä sai jopa uutta pontta, kun päästiin eroon aikaisemmissa kirjoissa hallinneesta "Ida palvelijana milloin kenenkin taloudessa" -teemasta. Päähenkilö on Idan tytär Kirsti, jonka nuoruusvuosia kuvataan ensin Suomen kamaralla ja sitten Pariisissa. Namedroppingia on niin, että hengästyttää. Se on vallattoman hauskaa. Eniten ihastutti Olavi Paavolainen ja Katri Vala. Näitä kahta tulenkantajaa ei oikein voi ottaa tosissaan =). Pariisissa sitten Coco Chanel ja Elsa Schiaparelli, muotitalon omistajat.

Enni Mustosen kirjoissa kaikki sattuu aina sopivasti. Kun romaanihenkilö etsii vaikka seurakuntataloa, niin "siinähän se olikin seuraavan korttelin alussa" ja kun jalat olivat kipeät kanttiinissa seisomisesta, niin "onneksi rouvalla olikin meille jo eväät valmiina ja saimme istahtaa pöydän ääreen". Tai kun juna vie vieraaseen kaupunkiin, niin miten äidin nuoruustoveri sattuukin ihan yllättäen paikalle auttamaan. Aina järjestyy yösija, ateria, rahallinen korvaus, vapaapäivä... kaikki on suloista ja sutjakkaa.

Note to myself: muista lainata Katri Valan runoja kirjastosta.

Pirkko Arhippa; Tii taa Taneli

Ihanan vaivaton dekkari, jossa ei tarvinnut taas päätään vaivata puolen millihertsin vertaa. Varpu ja Tiia tutkivat golfkentällä tapahtunutta murhaa. Murhan uhri on golfkentän omistajapariskunnan poika. Murhatun lähipiiriä käydään läpi ja lopulta sieltä löytyy murhaaja. Suoraviivaista ja suloisen heppoista. Pää kiittää, hengitys kulkee taas helpommin ja jin ja jang ovat jälleen tasapainossa. Huh.

No okei, kirjan nimi on kyllä ihan karmea. 

Anna Karolina Larsson; Paviaanivarkaus

Mitähän nyt sanoisin. Luin tätä kirjaa aika pitkään. En pitänyt kauheasti, jo jossain neljäsosan jälkeen paiskasin kirjan ensimmäisen kerran kiinni. Kunnes irvistin, että eihän perhana, en voi antaa periksi.
Vuosia sitten uutisoitiin ihan oikeasti sellaisesta vastenmielisestä rikoksesta, joka tässä oli pienenä sivujuonen pätkänä. Se ylittää kaikki mahdolliset ja mahdottomat oksettavuuden rajat. Mietin, onko kirjailija saanut kimmokkeen kyseisestä uutisesta, se ei nimittäin jätä ketään kylmäksi. En avaa asiaa enempää siltä varalta, etten vaan pilaisi kenenkään lukunautintoa.
Minä en saanut minkäänlaista lukunautintoa Paviaanivarkaudesta. Päähenkilö on Amanda; poliisi, jota sisaren itsemurha on jäänyt kalvamaan. Hän haluaa selvittää omin päin, miksi sisar päätyi itsemurhaan. Syynä täytyy olla joko kollega Magnus tai sitten arabi-rikollinen Adnan.
Kirjassa oli myös inhottavaa perheväkivaltaa, jota ei edes oikeastaan jaksaisi lukea. Ja sitten koko kirjan läpi minua ärsytti, miksi Amanda sieti Adnan Nasimia. Aluksi hän tietysti halusi soluttautua miehen lähelle, jotta pääsisi selville sisarensa kohtalosta. Mutta suhde muuttuikin syvemmäksi ja se oli hyvin epäuskottavaa. Kaikki oli todella vastenmielistä. Osittain pakotin itseni lukemaan tämän sen takia, että ilmeisesti Larssonin seuraava kirja on parempi. Toivon sitä.

Eppu Nuotio; Paine

Luulin lukeneeni jo tämän Pii Marin -sarjan loppuun, mutta näitähän olikin vielä kaksi kirjaa lukematta. Tässä niistä ensimmäinen. Kirja oli niin jännä, että suorastaan imaisin sen kahdessa päivässä. Toisaalta kirjassa selvitettiin Piin kauan sitten kuolleen isän Zersenayn arvoitusta ja toisaalta nuoren avoparin, Iriksen ja Pasin, suhdetta. Kauheasti en jaksanut innostua Piin isän arvoituksesta, joka koskee tämän kadonneen toimittajan kohujuttuja vuosikymmenien takaa. Mutta Iriksen ja Pasin tarina on hedelmällinen. Siitä olisi saanut koko kirjankin kantavan voiman.

Iris omistaa asuntonsa, mutta ei saa sieltä Pasia mitenkään ulos. Pasi väittää, että he ovat edelleen pariskunta ja hän ei aio muuttaa talosta, Iris on päästään sekaisin ja tarvitsisi hoitoa. Hirveän herkullinen asetelma.

Harmillisen hyytävästi tämäkin kirja jäi koukuttavaan loppukohtaukseen. Nyt pitäisi muistaa sitten lainata se sarjan viimeinen osa...

Marko Kilpi; Undertaker - kuolemanenkeli 2.osa

Tämän syksyn teema on näköjään ruumisarkut ja hautausurakointi. Undertaker - kuolemanenkeli, 2. osa oli astetta tai paria tiukempi ruumisarkkukeikka, kuin edellinen Ropposen kirja.

Ykkösosasta tutut Kivi ja Tuomas päähenkilöinä. Kivin on kaksoiselämää viettävä hautausurakoitsija, jonka salainen elämä tapahtuu järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Muutoin hän on kunnollinen perheenisä ja pappisvaimonsa uskollinen aviomies.

Tuomas-parka ei saanut haluamaansa työpaikkaa rahoitusyhtiössä, vaan ajautui sitten Kiven apumieheksi. Pikkuhiljaa hänelle avautuu tie rikosten maailmaan, kuin vaivihkaa.

Undertaker - kuolemanenkeli oli huikean jännittävä sarjan kakkososa, joka jäi jkutkuttavaan paikkaan odottamaan seuraavaa osaa. 

Kirjan nautintoa latisti pari pientä seikkaa. Preesensin käyttö, se ei vaan istu. Ja sitten lievä sekaisuus. Kirja oli kyllä jaettu lukuihin, mutta ne olivat mielivaltaisia, sillä yksi luku kerrallaan ei muodostanut mitään yhtä kokonaisuutta. Luvun keskellä oli hyppyjä henkilöstä toiseen jotenkin sekavasti. Ja sitten jälleen kerran tämä keinotekoinen taiteellisuus ja liiallinen ylevän henkevyyden tavoittelu. Vähän liian osoittavaa ja lukijaa kosiskelevaa.

Markku Ropponen; Kuhala ja tuomitut

Kuhalalle pukkaa ruumisarkkukeikkaa, sillä hautausurakoitsija lähettää Kuhalan perimään saataviaan exclusive -luokan arkusta, jonka on toimittanut rikkaalle liikemiehelle. Suoritusta laskuun ei ole tullut. Kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan, kun Kuhala yrittää toimittaa laskua perille. Arkun tarve on aiottua aiempi. Liikemies löytyy murhattuna.
Kuhalan ja Hippu -koiran lisänä kolmantena kirjan päähahmoista on kana Huppu. Pidän kanoista. Jopa niin kovasti, että teen koko ajan suunnattomasti aivotyötä, miten onnistuisin omien kanojen pitämisessä. Kuhalalta se tuntui sujuvan mainiosti, joskin kana valitsi Kuhalan, eikä Kuhala kanaa. Mutta vähän olen edelleen sitä mieltä, että kana tarvitsee kyllä vähintään yhden lajitoverin. Ei ole kanankaan hyvä olla yksin.

Cilla & Rolf Börjlind; Uinu, paju pienoinen

Börjlindin pariskunnan kirjoittamat dekkarit eivät ehkä ole juoneltaan kauhean loppuun asti ajateltuja, vaan näissä on vähän nopeasti hutaisun tuntua, mutta ainakin ovat helppolukuisia ja leppoisasti luettuja. Kevyitä siinä mielessä. Asia voi tietysti olla rankkaakin. Tässä oli aiheena pakolaislasten elinkauppa. Ei kuitenkaan missään määrin ahdistavaa tai oikeastaan edes tunteita herättävää tarinaa aiheesta.
Mukana vanhat tutut Olivia, Tom Stilton, Mette ja Abbas. Hauska hahmo Minkki vilahtaa ohimennen. Hän on piirtynyt verkkokalvoilleni sellaisena, kuin tv-sarjassa. Mahtava näyttelijäsuoritus. Joissain tv-sarjoissa kirjan henkilöt on todella saatu eloon ja hengittämään ihan uskomattomalla tavalla. Oikeastaan tämän sarjan kaikki tv-hahmot ovat normaalia parempia, elävämpiä.

Lisa Jewell; Sitten hän oli poissa

Viimeinen äänikirja, jonka ehdin Storytellin ilmainen kuukauden aikana kuunnella. Aivan mainio matkakirja taas! Neljä tuntia mökille ja neljä tuntia kotiin; siinä ensimmäiset 8 tuntia kuunneltavaa ja tämän jälkeen vielä tunteroinen lenkkeilyviihdykettä.
Kuten kansikin jo sanoo, tarina kertoo kadonneesta tytöstä. Tai oikeammin hänen perheestään ja vielä tarkemmin äidistä. Tarinaa kerrotaan toisaalta takautumana, mitä tapahtui silloin... ja toisaalta mitä tapahtuu nyt. Kyllä lukijaa pidetään jännityksessä.
Vaikuttavaa on, miten tyttären katoaminen on vaikuttanut jäljelle jääneen perheen suhteisiin, mitä on tapahtunut avioliitolle ja suhteelle jäljelle jääneisiin lapsiin. Ja miltä tuntuu, kun on aika kohdata uusi ihminen ja tämän perhe. Sekä siitä, mitä sitten tapahtuu!