Kuparienkeli ei ollut ihan yhtä taianomainen, kuin
aikaisemmin lukemani Huhtikuun noita ja Kuiskausten talo. Ne saivat minut
suorastaan mykistymään, mutta kyllä Kuparienkelissäkin oli pikkuisen taikaa ja
pikkuisen mystiikkaa. Axelssonin Toista tietä –romaania en juurikaan muista,
ilmeisesti se ei tehnyt minuun niin kovaa vaikutusta.
Voi olihan tämä hyvä kirja. Päähenkilöitä on useita
vaihtuen luvusta toiseen, mutta kaikkein eniten puheenvuoroa annetaan Minnalle.
Jokaisella on oma salaisuutensa ja kipukohtansa, mutta Minnalla se on pahin.
Sitä pihdataan ja pantataan loppuun saakka vihjaillen välillä. On aika karmeaa
joutua arvailemaan, miten salaisuus ratkeaa. Ja niin, onhan se aika hirveä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti