Pirjo Tuominen; Tuonelan joutsen

Olen joskus lukenut Pirjo Tuomisen vanhempia, toisenlaisia kirjoja. Nyt nappasin tämmöisen aika tuoreen ja vielä dekkarin. Vähän tuli mieleen Outi Pakkanen, mutta tämä oli vakuuttavampaa tekstiä. Jos Pakkanen on vähän kevyt ja yksinkertainen, niin Tuomisen dekkarissa oli enemmin syvyyksiä ja varmempaa tekstiä. Oikein positiivinen kokemus! Innostuin taas lukemaan vanhempia Tuomisia, vaikka ongelmana on nyt se, etten todellakaan muista mitä niistä olen lukenut.

Tuonelan joutsenessa menestyneen liikemiessuvun tytär katoaa ja näennäisesti suvun silkoisen pinnan alle kätkeytyy paljon salaisuuksia. Henkilöhahmot ovat ihanan aitoja, ei liian karikatyyrimäisiä ja selkeitä, vaan eläviä. Raikkaita. Ei ole mitään liian hyvää ja täydellistä, eikä mitään liian pahaa ja ilkeää. Eihän oikeassakaan elämässä ole. Tuominen kirjoittaa tarinaa mukavasti keinutellen, on jännittävää arvuutella kesken matkan, kuka mahtaa olla se pahis ja pitää mielessä tukkimiehenkirjanpitoa siitä, kuka se ei ainakaan voi olla.

Henning Mankell; Palomuuri

Kaksi murrosikäistä tyttöä murhaa taksikuskin kuin hetken mielijohteesta, eivätkä oikein osaa kertoa kuulusteluissa syytä tälle teolle. Poliisit ovat ymmällään. Toinen ruumis löytyy ystadilaiselta parkkipaikalta, mutta tällä kertaa kuolema todetaan luonnolliseksi. Jokin seikka kuitenkin yhdistää näitä kahta. Toinen murhasyytteessä olevista tytöistä onnistuu pakenemaan poliisilta. Miten kansainvälinen maailmanpankkiin ja kansantalouteen liittyvä hakkerointiyritys liittyy tähän kaikkeen? Wallanderin tiimille tulee melkoinen suo kahlattavaksi.

Tietokoneet ja tietoverkot ei ole koskaan ollut Kurt Wallanderin vahvimpia puolia, siksi tällä kertaa joudutaan turvautumaan poliisin ulkopuolelle, nuorukaiseen joka tuntee nämä kuin omat taskunsa. Tästä aiheutuu vaaraa kaikille asianosaisille.

Kirja oli mukavan paksu, mutta vähän tökki sanavalinnat. Kirjan nimi oli vielä ihan ok, kaikkihan tuntee palomuurin, ohjelman joka koneelle asennetaan estämään ulkopuolisten tahojen hyökkäykset oman koneen kimppuun. Mutta kaikki muu oli jotenkin tosi lässyttävään tapaan selitetty. Ei puhuttu viruksista ja troijalaisista, takaporteista ja haavoittuvuuksista, vaan tietoverkoissa vaanivista pimeistä yöeläimistä. Meille tutut tietotekniset ilmaukset olivat korvattu aivan ihmeellisillä keksityillä termeillä. Edes Kurt Wallander ei voi olla niin tyhmä, että hänelle asiat täytyy kertoa niin lapsellisella tavalla. Ja niitä selitettiin ja jauhettiin todella itsepintaisesti. Siitä huolimatta lukunautintohan tämäkin oli.

Michael Connelly; Mustempi kuin yö

Etsivä Harry Bosch ja ex-agentti Terry McCaleb tutkivat yhdessä murhaa. Harry Bosch joutuu myös itse epäilyksenalaiseksi. Tarina oli jännittävä eikä ainakaan Connellyn huonoimpia, mutta minua häiritsi suunnattomasti se seikka, että olin lukenut aiemmin ”sarjan” myöhäisemmän kirjan Runoilijan, jossa Terry McCalebin kohtalo ratkeaa. Ei ole kiva harppoa näin edes takaisin. 

Amerikkalaiset ovat epäuskottavuuden mestareita. Kirjailija kuvaa usein oman päähenkilönsä hieman oppimattomiksi. Tulee mieleen, minkälaisen koulujärjestelmän läpi amerikkalaislapset oikein luovivat. Näitä epäuskottavuuksia on järestään joka kirjassa, mutta räikeimmät tuli nyt mieleen esim. Karin Slaughterilla, jonka poliisit eivät tienneet mitä hepatiitti tarkoittaa (!) ja Michael Connellyn etsiväsankarit ja muut, joille Hieronymus Boschin maalaus Hell tuli yllätyksenä. Eikö tuo maalaus nyt ole kaikille tuttu, viimeistään siinä vaiheessa, kun sen näkee edessään. Useimmat suomalaiset ovat ainakin onnistuneet näkemään sen jossain vaiheessa elämäänsä.