Olen joskus lukenut Pirjo Tuomisen vanhempia, toisenlaisia
kirjoja. Nyt nappasin tämmöisen aika tuoreen ja vielä dekkarin. Vähän tuli
mieleen Outi Pakkanen, mutta tämä oli vakuuttavampaa tekstiä. Jos Pakkanen on
vähän kevyt ja yksinkertainen, niin Tuomisen dekkarissa oli enemmin syvyyksiä ja varmempaa tekstiä.
Oikein positiivinen kokemus! Innostuin taas lukemaan vanhempia Tuomisia,
vaikka ongelmana on nyt se, etten todellakaan muista mitä niistä olen lukenut.
Tuonelan joutsenessa menestyneen liikemiessuvun tytär katoaa ja näennäisesti suvun silkoisen pinnan alle kätkeytyy paljon salaisuuksia. Henkilöhahmot ovat ihanan aitoja, ei liian karikatyyrimäisiä ja selkeitä, vaan eläviä. Raikkaita. Ei ole mitään liian hyvää ja täydellistä, eikä mitään liian pahaa ja ilkeää. Eihän oikeassakaan elämässä ole. Tuominen kirjoittaa tarinaa mukavasti keinutellen, on jännittävää arvuutella kesken matkan, kuka mahtaa olla se pahis ja pitää mielessä tukkimiehenkirjanpitoa siitä, kuka se ei ainakaan voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti