Lähdin lukemaan Kultahattua ennakkoluuloisella
epäilevällä mielellä, koska enhän voi tykätä tuollaisesta kirjasta. Se on liian
vanha, liian amerikkalainen, liian yläluokkainen ja liian kuivaa kieltä.
Yllätyinkin iloisesti, tosin osittain myös siitä, että kirja oli verrattain
lyhyt. Mutta tästä huomiosta huolimatta pidin aika paljon Kultahatusta. Sain kiinni jonkinlaisesta
flowsta; minun oli pakko vain lukea, jotta saan tietää, mitä tapahtuu.
Kultahatussa eletään amerikkalaista unelmaa
jazz-aikakaudella varhaisella 1920-luvulla. Rikkaat ja joutilaat parempien
perheiden nuoret ajelehtivat juhlasta toiseen, juovat ja elosteleva, kruisailevat ökyautoillaan maalta kaupunkiin ja takaisin. Elämä on ihanan kevyttä. Rahalla
saa mitä vaan. Mutta saako sillä oikeaa ystävyyttä, oikeaa rakkautta? Tässä
kirjan suuri tragedia.
Vanhahtavasta kielestä minua häiritsi vain yksi sana.
Lavendelinsininen. Se toistui vähän väliä, kaikki oli lavendelinsinistä. Olisi
ollut edes laventelinsinistä tai sitten vaaleansinistä. Tai välillä jonkin muun väristä.
Katsoin tämän pohjalta tehdyn leffan jokunen aika sitten. Kirjaa en ole lukenut enkä varmaan aio ihan heti lukea. Jotenkin elokuva ainakin vaikutti melko "yksiulotteiselta". Ei se huono ollut, mutta mietin jaksaisinko lukea sitä kirjana kuitenkaan (vaikka onkin lyhyt).
VastaaPoistaTämähän onkin oikea klassikko! Ei vaan ole tullut vielä luettua!
VastaaPoista