Håkan Nesser; Pikku-Burman teurastajatar

Barbarotti on kohdannut oman elämänsä tragedian. Surun ja masennuksen hoitoon poliisilaitoksella on tarjota hänelle vanha murhajuttu tutkittavaksi. Tokkopa tuo tuosta ikinä selviää, mutta onpahan jotain näplättävää Barbarottilla.
Vaan niin vie tutkinta miestä ja lukijaa tummasävyisessä, hitaahkossa juonenkuljetuksessa luvusta seuraavaan. Pikku-Burman teurastajatar tappoi ja paloitteli miehensä vuosikymmeniä sitten ja istui tästä teostaan vankilatuomion. Uusi murha avaa vanhat tutkintalinjat, perhehelvetin, pelon, raadollisuuden ja ihmisen avuttomuuden tunteet. Sääli ihmistä, monella tapaa.

Pirjo Tuominen; Muistatko Marjatan

Kepeä murhatarina Mailis Sarkalle Saimaan kesäisille rannoille ja Mailisin historiaan. Tässä palataan 50-luvulle ja silloin tapahtuneeseen onnettomuuteen, joka ei ehkä ollutkaan onnettomuus. Niin eikä se jää viimeiseksi. Tähän kirjaan en jotenkin vain oikein päässyt kiinni, lukihan tuon, mutta en saanut siitä mitään. Vähän jotain kliseistä jännityksen yritelmää, mutta...

Torey Hayden; Viattomat

Viattomat ei olekaan tosipohjainen tarina, kuten useimmat Haydenin kirjoittamat järkyttävät lapsien kaltoinkohteluun liittyvät romaanit. Viattomat on pelkkää fiktiota ja kas kummaa, ei ollenkaan niin vetävä ja hyytävä eikä edes niin hyvä. Voin sanoa pitäneeni tästä vähän, mutta vain vähän. Jännitystähän tässäkin yritettiin kasvattaa ja toki sitä sivuilta löytyi. Jotenkin tämä oli halpa. Jotenkin norarobertsmainen, dianechamberlain-mainen. Jotenkin kevyt.
Kirjan päähenkilöksi päätyy 11-vuotias Tennessee -poika, joka karkaa isänsä luota. Isän, joka ei ole hänestä tippaakaan kiinnostunut. Karatessaan Tennessee ei arvaa, mihin joutuukaan. Hänet kidnapataan ja sitten alkaa kurja seikkailu.
No, olihan tämä. Tämmöistä.

Jussi Adler-Olsen; Pullopostia

Nyt oli ihan toista sarjaa, kuin edellinen yrittämäni Adler-Olsen. Aivan laatutavaraa, joskin en aina ymmärrä päähenkilöiden tutkijoiden ratkaisuja. Jotain vähän outoa heidän persoonissaan, ajattelussaan ja tavassaan toimia =). Tässä kirjassa ei ehkä ollut niin paljon rivien väliin kätkettyä huumoria, kuin jossain Adler-Olseneissa, vaan eipä aina tarvitse ollakaan. Tai sitten se, mikä yritti olla huumoria, oli niin osoittelevaa, ettei siihen oikein pystynyt suhtautumaan mitenkään. Viittaan tällä erään avustajan skitsofreeniseen henkilöllisyyteen...
No mutta tässä kaksi jehovantodistaja-poikaa kidnapataan eikä heillä ole muuta mahdollisuutta hakea apua, kuin kirjoittaa pulloposti. Joka löytyy sitten 20 vuoden kuluttua. Tarinassa kulkee myös hyytävä sadisti mies/alistuva vaimo -teema, yök sentään. Sanoisin, että tämä tarina menee sinne ihan Adler-Olsenin asteikon yläpäähän. Mahdottomasti tykkäsin.