Camilla Läckberg; Leijonankesyttäjä

Läckbergin dekkareissa on jotain äärettömän epäuskottavaa ja ärsyttävää, mutta silti ahmin näitä ihan hulluna. Nykyään kun tilanne on muutenkin se, etten saa luettua juuri mitään muuta kuin dekkareita. Liittynee aivojen nollaus-tarpeeseen, työstressiin ja muuhun sellaiseen merkilliseen. Dekkareita lukiessa ei tarvitse ajatella yhtään mitään, eikä ottaa osaa syvällisiin tunnekuvioihin. Ehkä se on jotain yltiö-empaattisen sisimmän suojelua viime kädessä.
Leijonankesyttäjä on osin aika raaka, mutta osin myös koomisen epäuskottava siinä, miten Patrikin Erica-vaimo osallistuu tutkintaan milloin milläkin tasolla. Ja poliisilaitoksella sen kun katsotaan asiaa läpi sormien, vähän sormea heristellen "ai jai sitä meidän Ericaa". Niin varmaan.
Raakaa on se, minkälaisena ensimmäinen uhri löydetään: tyttö harhailee talvipakkasessa pahoinpideltynä ja kuvottavin tavoin runneltuna. Yääk. Eikä tämä jää tähän. Koukuttavaa.