Linda Howard; Yön huntu

Voi tätä meidän ihanaa Linda Howardiamme. Hän kirjoittaa tällaista romanttista jännittävää huttua, jota lukee kepeästi ja josta tulee hyvä kevyt mieli. Kaikki kirjat ovat suunilleen samanlaisia, mutta sitä juuri Howardilta odotetaankin.

Yön hunnussa hääsuunnittelija Jaclyn saa asiakkaakseen hirviömorsiamen, joka vaatii kaikenlaista ja jolle mikään ei kelpaa. Sitten (yllätys yllätys!) hirviömorsian murhataan raa’asti. Ja Jaclynin järkytykseksi murhaa tutkii etsivä, jonka kanssa hän on juuri viettänyt villin yön lakanoissa peuhaten. Ja että vielä kehtaa epäillä Jaclynia murhasta!

Mutta oikea murhaaja ei kaihda keinoja. Hän pelkää paljastumista ja epäilee, että Jaclyn on nähnyt hänet...

Kate Atkinson; Joka lapsia ja koiria rakastaa

Tämä oli mielestäni Kate Atkinsonin riman alitus kautta aikain. Ei varsinaisesti huono, mutta ei lähelläkään sitä tasoa, mitä Atkinsonin aikaisemmat kirjat ovat olleet. Joka koiria ja lapsia rakastaa oli kevytmielinen kuin halpahintainen dekkari, ei syvyyksiä eikä mitään kutkuttavia juonenkäännöksiä. Kukaan kirjan hahmoista ei herättänyt minkäänlaista myötätuntoa, ei sitten minkäänlaista.

Yksi kirjan päähahmoista ”kidnappaa” lapsen, toinen koiran. Vaikuttimet ovat aika erikoiset, vaikka kummankin on tarkoitus pelastaa "uhrinsa". Koiran kaappauksen vielä ymmärrän, mutta kyllä oli erikoisen huonosti kuvailtu tämä koiran hoito, sen kuljettaminen kassissa salaa hotelliin ym. aivan järjetöntä. Lapsen kidnappaus taas, ääh, lapsi oli ihan yhtä huonosti piirretty kirjan sivuille. Nosteli vain peukaloitaan vastaukseksi. En tykännyt koko kakarasta yhtään. "Kidnappaajien" elämät kohtaavat jossain vaiheessa. Tracy tuntee olevansa takaa-ajettu vieraan lapsen kanssa, mutta onko takaa-ajaja hyvä vai paha? Ja takaa-ajajakin saa vielä jonkun kolmannen peräänsä.

Erikoisen mukavaa kirjassa: vanhuudenhöppänä näyttelijä Tilly, jonka tie niin ikään kohtaa edellä mainitut henkilöt. Höperöivät vanhukset kirjallisuudessa ovat ihan parasta settiä.

Vaikea keksiä tästä mitään erikoisempaa sanottavaa, mutta Atkinson kirjoittaa hyvin, joten huonompikin romaani hänen kädestään on ihan ok.

Raija Oranen; Ackté!

En tiennyt juuri mitään Aino Acktesta (1876 – 1944), tuosta mainetta ja kunniaa niittäneestä suomalaisesta oopperadiivasta, ennen tätä kirjaa. Että tulihan valtaisa tietopaketti, vaikkakin fiktion tyyliin. Orasella oli kyllä valtava lähdeluettelo kirjan lopussa.

Akcten romaani alkaa siitä, miten nuori laulunopiskelija saapuu Pariisiin äitinsä kanssa. Ja jatkaa siitä, miten tämä häikäisevän kyvykäs laulajatar laittaa lopulta Pariisin polvilleen. Ohessa eletään ensirakkauden aikaa, ihastumisen huumaa ja vaikeaa äitisuhdetta. Historialllisena pläjäyksenä aivan mahtava tarina. Sivuilla eletään myös kovin pikantti romanssi Pariisissa majailevaan Albert Edelfeltiin. Voiko joku muka väittää, ettei olisi googlettanut kuvahaulla Edelfeltin maalausta Ainosta lukiessaan tätä kirjaa?

Kaikkea tätä ja suomalaisemansipaatiota, joka oli niin muodikasta tuohon aikaan.

Aluksi en ollut järin viehättänyt, mutta kirja parani loppuaan kohden. Ehkä pikkuhiljaa totuin Orasen kirjoitustyyliin. Aikaisemmin olen lukenut Oraselta ainakin Maan aamu –sarjan ja pitänyt siitä todella kovasti. Nyt kirjoitustyylissä oli jotain yksinkertaistettua (ei kai ollut tarkoitus antaa Aino Acktesta kuvaa hieman yksinkertaisena naisena?), en tiedä mikä se siellä rivien välissä oli, joka välillä sai otsan rypistymään. Mutta muuten mukaansa tempaava ja tajuntaa avartava kokemus.

Erityistä: jäin miettimään, miten joku oikeasti voi olla noin hyvä laulamaan. Täydellinen. Aino Ackten on täytynyt olla jotain ihan erityistä, poikkeuksellista, mutta kun en tunne oopperamaailmaa, niin jäi kaivelemaan mikä oli oikeasti Ainon ja jonkun toisen oopperadiivan tasoero. 

Ja se, miten Aino käsitteli omaa lauluääntään tai taitoaan kuin ruumiinosana. Melkein käsin kosketeltavana elimenä. Joka joskus tulee puhtaana, joskus sitä pitää houkutella, miten välillä Aino nimitti laulamistaan kiekumiseksi. Tämä jotenkin sykähdytti.