En tiennyt juuri mitään Aino Acktesta (1876 – 1944),
tuosta mainetta ja kunniaa niittäneestä suomalaisesta oopperadiivasta, ennen
tätä kirjaa. Että tulihan valtaisa tietopaketti, vaikkakin fiktion tyyliin.
Orasella oli kyllä valtava lähdeluettelo kirjan lopussa.
Akcten romaani alkaa siitä, miten nuori laulunopiskelija
saapuu Pariisiin äitinsä kanssa. Ja jatkaa siitä, miten tämä häikäisevän
kyvykäs laulajatar laittaa lopulta Pariisin polvilleen. Ohessa eletään
ensirakkauden aikaa, ihastumisen huumaa ja vaikeaa äitisuhdetta.
Historialllisena pläjäyksenä aivan mahtava tarina. Sivuilla eletään myös kovin
pikantti romanssi Pariisissa majailevaan Albert Edelfeltiin. Voiko joku muka
väittää, ettei olisi googlettanut kuvahaulla Edelfeltin maalausta Ainosta
lukiessaan tätä kirjaa?
Kaikkea tätä ja suomalaisemansipaatiota, joka oli niin
muodikasta tuohon aikaan.
Aluksi en ollut järin viehättänyt, mutta kirja parani
loppuaan kohden. Ehkä pikkuhiljaa totuin Orasen kirjoitustyyliin. Aikaisemmin
olen lukenut Oraselta ainakin Maan aamu –sarjan ja pitänyt siitä todella
kovasti. Nyt kirjoitustyylissä oli jotain yksinkertaistettua (ei kai ollut
tarkoitus antaa Aino Acktesta kuvaa hieman yksinkertaisena naisena?), en tiedä
mikä se siellä rivien välissä oli, joka välillä sai otsan rypistymään. Mutta
muuten mukaansa tempaava ja tajuntaa avartava kokemus.
Erityistä: jäin miettimään, miten joku oikeasti voi olla noin hyvä laulamaan. Täydellinen. Aino Ackten on täytynyt olla jotain ihan erityistä, poikkeuksellista, mutta kun en tunne oopperamaailmaa, niin jäi kaivelemaan mikä oli oikeasti Ainon ja jonkun toisen oopperadiivan tasoero.
Ja se, miten Aino käsitteli omaa lauluääntään tai taitoaan kuin ruumiinosana. Melkein käsin kosketeltavana elimenä. Joka joskus tulee puhtaana, joskus sitä pitää houkutella, miten välillä Aino nimitti laulamistaan kiekumiseksi. Tämä jotenkin sykähdytti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti