Eva Frantz; Kahdeksas neito

Eva Frantz on uusi tuttavuus minulle, vaikka tämä olikin Anna Glad -sarjan toinen osa. Luen ensimmäisen kirjan, jahka saan sen käsiini. Kahdeksas neito on saanut Vuoden johtolanka 2019 -palkinnon. Siksi tästä kirjasta kiinnostuinkin.

Kirjan alussa avannosta löydetään kuollut nainen; valokuvauskurssin opettaja Boel. Anna Glad ja poliisitiimi saa tutkittavakseen murhatutkinnan, jonka lähteet ovat menneisyydessä, Lucia-kulkueeseen osallistuneiden tyttöjen tapauksessa. 

Tämä oli keskikiva dekkari, jossa oli muutamia kirjoitusvirheitä ja yhdessä kohtauksessa nimet olivat menneet sekaisin. Siellä täällä dialogi oli vaivaannuttavan naiivia. Kaikki muu oli ihan ok.

Kirja sopii Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan: 

23. A book that won an award in 2019

Kjell Westö; Kangastus 38

Yleensä pidän näistä historiallisista Suomen kuvauksista, sota-ajoilta tai muiltakin, ja tämäkin oli ihan mukava. Mutta ei sentään kiehtova. Ajankuva oli mainio. Minä ja Westö emme ole vielä oikein väleissä, tämä oli tosin vasta toinen lukemani kirja häneltä. Varmaan jatkan vielä tutustumista joskus jatkossa.

Kirjan päähenkilö on rouva Matilda Wiik, joka toimii Claes Thunen asianajotoimistossa konttoristina. Thunen luona käy asiakkaiden lisäksi Keskiviikkokerhoksi nimetty kaveriporukka. Rouva Wiik tunnistaa yhden näistä miehistä, se liittyy hänen menneisyyteensä. Muuten hän on salannut koko menneisyytensä niin Thunelta kuin muiltakin. Lukijalle vaiettu menneisyys selviää pikkuhiljaa. 

Hyvin erikoista kirjassa oli aivan vallattomat pilkkusäännöt. Jossain puolessa välissä aloin kiinnittää siihen niin kovasti huomiota, että saatoin välillä lukea koko aukeaman tajuamatta tarinasta mitään:

"Siellä oli punainen lippu joka paukahteli tuulessa". Lauseesta puuttuu pilkku ennen joka -sanalla alkavaa sivulausetta. Eikä pilkku puuttunut vain kerran tai pari, vaan tällaisia kohtia oli paljon.

Kirjalla vastaan Helmet 2020 -haasteen kohtaan: 

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

Hiro Arikawa; Matkakissan muistelmat

Matkakissan muistelmat oli erikoinen, omituinen, lyhyt ja lämminhenkinen kissan ja tämän omistajan tarina. Se alkaa siitä, kun mies löytää auton alle jääneen kulkukissan ja päättyy siihen, kun tuttavukset lopulta eroavat. Väliin mahtuu yhteinen matka Japanin kaupungeissa ja maanteillä. Välillä pysähdytään miehen lapsuudentuttaville kyläilemään ja muistelemaan mennyttä, elämään menneessä. Vaikka mies yrittää etsiä samalla uutta kotia kissalleen, Nanalle, yhteenkään näistä perheistä kissa ei jää. Niinpä matka jatkuu yhdessä kohti seuraavaa etappia. 

Alkuosan kirjaa en ollut kauhean ihastunut. Menin tavattoman sekaisin näistä japanilaisista nimistä, varsinkin kun samaa ihmisitä saatettiin välillä kutsua suku- ja välillä etunimellä. Eikä ihmisiä edes esiintynyt koko kirjassa kovin montaa! Mutta sitten päätin, etten anna sen häiritä; on oikeasti ihan sama kuka kukin oli, kunhan luin. Lopussa oli kaunista vähän runollista taiteellisuutta, siitä pidin niin paljon, että muuten aika vaatimaton tarina parani heti vähintään puolella. Pelkästään sen takia kirja kannatti lukea.

Tämä oli jotenkin vähän kansantarumainen ja hivenen lastenkirjan tyyppinen. Vai onko tämä ihan lastenkirja? Luin kirjan sähköisenä e-kirjana ellibs -palvelusta, joten en tiedä miten tämä luokitellaan. On muuten vallattoman huono sovellus, esim. nettiselaimella lukiessa ei voi seurata sivunumeroita lainkaan ja kirjanmerkkejä en saanut tallentumaan. Kännykällä ei ole näitä ongelmia, mutta siinä taas yhdelle "sivulle" eli näytölle tulee ainoastaan muutamia rivillisiä, jolloin koko ajan saa olla liu'uttamassa uudelle sivulle.

Kirjalla Helmet 2020 -haasteen kohtaan: 

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva ja Popsugar 2020 -haasteen kohtaan:  5. A book set in Japan, host of the 2020 Olympics

Zane Grey; Tuliharja

Tuliharja oli hyvin vastenmielinen kirja, jossa ei ollut mitään uskottavaa. Onko menneiden vuosikymmenien (vuosisadan) nuoria poikia (uskon tämän kirjoitetun sellaisille?) oikeasti viilattu niin linssiin, että heille on tarjoiltu näin luokatonta kirjallisuutta? Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran v. 1910. Minun suomennoskappaleeni oli vuodelta 1935.

En ole tietenkään ollut villihevosmetsästäjä enkä elänyt villin lännen kulta-aikaa, mutta tiedän jonkin verran hevosista vanhan ratsastusharrastukseni ansiosta. Kirjan hevosen käsittelytaidot ja -tavat ovat aivan järjettömiä. En viitsisi edes sanoa mitään. Mutta sanon nyt kuitenkin sen verran, että kun Lin Sloane pyydystää aron hienoimman tulenpunaisen villihevosoriin, niin ei hän eikä hänen morsmaikkunsa Lucy todellakaan ratsasta sillä parin viikon päästä hevoskilpailuissa, vaikka kirjassa niin tapahtui. Ja hevonen ei ole tappaja, murhaaja eikä hehku kostonhimoa ja vihaa. Kirja kertoi tästä Tuliharjaksi nimitetyn villihevosen tarinan ja Lin Sloanin ja Lucy Bostillin rakkaustarinan.

Oli tämä aivan uskomaton kokemus. Tietenkään en olisi lukenut tätä kirjaa muuten, ellen olisi tarvinnut sitä Popsugar -haasteen suorittamiseen. Kaikkeen sitä sitten päiviään tuhlaakin, hohhoijaa. 

Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan: 

37. A Western

Märta Tikkanen; Miestä ei voi raiskata

Miestä ei voi raiskata on tällainen moderni klassikko, josta en vaan voi tykätä, vaikka varmaan pitäisi. Muistaakseni olen lukenut tämän joskus nuorena.

Kirjan päähenkilö Tove raiskataan ja siitä suuttuneena hän päättää kostaa raiskaajalle raiskaamalla tämän. Raiskaaminen on aina tietenkin väärin ja kuvottavaa, mutta en usko että kukaan oikeasti haluaisi raiskata raiskaajaansa. Tappaa kyllä ja häväistä ja alistaa ja ties mitä, mutta ei raiskata. 

Iso osa kirjaa käsitteli Toven menneisyyttä; avioeroa, seksielämää ex-aviomiehen kanssa ja muutaman muunkin partnerin kanssa ja omien murrosikäisten poikien äitinä olemista. Kirja oli osittain keski-ikäisen naisen "tilitys" siitä, miten hänen elämänsä oli mennyt huonossa avioliitossa ja rakastajien kanssa ja se painottui liikaa seksiin. Kirja ei koskettanut minua millään lailla, Tove jäi vieraaksi ja epämiellyttäväksi henkilöksi. Tekstirakennekin oli vähän taiteellinen ja se lievästi ärsytti.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1974 ja suomeksi 1975. En ymmärrä itsekään, miksi menin lainaamaan tämän kirjastosta nyt uudelleen. 

Joel Dicker; Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kirjan päähenkilö on Marcus Goldman, joka on kirjoittanut yhden romaanin, mutta toinen ei ota sujuakseen. Kustantaja ahdistelee ja muistuttaa viiden romaanin sopimuksesta. Saadakseen tukea ja inspiraatiota Marcus ottaa yhteyttä vanhaan ystäväänsä, opettajaansa ja kirjailijaan Harry Quebertiin. Uusi romaani alkaa syntyä, kun Quebert yhtäkkiä pidätetään murhasta. Tämän pihalta on löytynyt 15-vuotiaan tytön maalliset jäänteet. Marcus haluaa ottaa selvää, onko hänen oppi-isänsä oikeasti syyllinen murhaan ja kirjoittaa tapauksesta kirjan.
Harry Quebertilla oli vuosikausia sitten sopimaton rakkaussuhde alaikäisen Nolan kanssa. Asia piti salata pikkukaupungissa, mutta tapahtuipa siellä monia muitakin salattavia asioita. Sitten Nola katosi jälkiä jättämättä ja yhdellä jos toisellakin henkilöllä oli jotain epämääräistä kontollaan. Kirjassa kieritellään auki näitä salaisuuksien vyyhtejä ja lopulta selviää mitä oikeasti tapahtui ja kuka oli syyllinen mihinkin.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on yli  800-sivuinen järkäle, mutta sivumääräänsä nähden nopealukuinen. Jos tämä olisi järkevämmin ladottu, niin kirja olisi fyysisesti mukavampi kappale, joka sisältäisi vain noin 500 sivua. Nyt paksun kirjan käsittely oli ongelmallista ja kirjaston kappale oli aivan riekaleina tasapainottomuutensa takia.

Dekkarina pidän tätä kevyenä ja melko hyvänä. Epäuskottavuuksia on jonkin verran, mutta niinhän kaikissa. Erikoista on, että kirjan luvut alkavat numerosta 31 ja etenevät pikkuhiljaa ykköstä kohti. Siinäpä hauska ratkaisu!


Popsugar 2020 -haasteessa kirja vastaa kohtaan: 

1. A book written by an author in their 20s

Pekka Seppänen; Nyman

En ollut ennen kuullut Pekka Seppäsestä, mutta Wikipedia tietää kertoa, että hän on toimittaja ja kirjoittaja ja työskennellyt mm. Talouselämä -lehden päätoimittajana.

Nyman on oikeasti Kekkonen. Siis presidentti Urho Kaleva Kekkonen. Hautajaispäivänään hän piiloutuu lähistölle ja tarkkailee kiikarilla omaa hautaan laskuaan. Petkuttanut, pirulainen, kaikkia muita. Arkussa onkin jokin ihan toinen ihminen. Nyman saa seuraa Pekasta ja miesten välille syntyy ystävyys. Se uusitaan monta kertaa New Yorkissa, jonne Nyman muuttaa hautajaistensa jälkeen ja jonne Pekka matkustaa häntä joskus tapaamaan.

Kirjan teksti kulkee kolmessa eri tasossa. Ns. nykyajassa, jossa Nyman ja Pekka tapaavat New Yorkissa; Pekan lapsuudessa 70-luvulla ja vielä Nymanin muistelmissa, joita hän kirjoittaa ruutupaperille antaakseen ne Pekalle julkaistavaksi. Pekan 70-luvun lapsuus oli kirjan paras osuus, Kekkosen - ei vaan siis Nymanin - ruutupaperimuistelmat oli tylsimmät. Vähän liikaa politiikkaa. Kuinka moni (paitsi minä) muistaa muka enää Ahti Karjalaista, Veikko Vennamoa, Tamara Lundia ja Johannes Virolaista? Tai edes Kekkosta itseään. Minäkään en muista Ahti Karjalaista, olen kuullut vain hänen maineestaan kerrottavan. 

Kirjassa oli jotain tenhoavaa, mutta se jäi vähän kesken. Mutta kyllä Seppänen kirjoittaa osaa.

Popsugar 2020 -haasteessa tämä menee kohtaan: 

30. A fiction or nonfiction book about a world leader

Matti Aikio; Ruijan rannoilta - tarina Norjan Lapista

Matti Aikion ikivanha romaani Ruijan rannoilta - kertomus Norjan Lapista meni täysin pakkopullana. Mutta meni kuitenkin, onneksi se oli lyhyt. En pitänyt kirjasta juuri lainkaan. Helmet-haastetta varten halusin lukea yhden saamelaiskirjailijan romaanin ja koska kirjastostamme löytyi vain kirjasarja saamelaiselta (enkä halua aloittaa uutta sarjaa), minun oli pakko valita ihan mikä tahansa muu. Eikä näitä ole muuten paljon. Tämän sain e-kirjana omalle koneelleni ja hampaat irvessä luin luvun tai pari per päivä.

Kirja kertoo Biettar Oulasta ja hänen perheestään sekä lähipiiristä. Porovarkauksia, petoksia, vähän perhe-elämää. Porojen tappamista (huvin vuoksi) ja koirien lyömistä, niille kiroilua ja huutamista. Väkivaltaa, alkoholia ja ylenkatsomista. Ei kiitos. 

Helmet 2020 -haasteen kohtaan: 

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Anton Tsehov; Kaksikymmentä

Anton Tsehovia en ollutkaan ennen lukenut. Ja jos en olisi tarvinnut Popsugar 2020 -haasteeseen kirjaa, jonka nimessä on sana kaksikymmentä, niin ennemmin todennäköisesti olisin tarttunut Tsehovin johonkin toiseen teokseen kuin tähän novellikokoelmaan. Yleisesti ottaen en pidä novelleista ja tämän kirjan tarjonta ei ollut päätähuimaavan laadukas. Vähän sellaisia no jaa - harmittomia novelleja. Laadultaan samanlaisia, joita tulisi jos luokallinen yläasteen oppilaita käskettäisiin kirjoittamaan novelli ja koottaisiin ne sitten samoihin kansiin. 

Ja nyt sitten vihjeeksi, että tämä ja monia muita jo tekijänoikeuksien ulkopuolella olevia romaaneita löytyy Projekti Lönnrotista. Näinä korona-aikoina, kun kirjastot on suljettu ja lukeminen loppuu, joutuu mahdollisesti turvautumaan tuommoisiin epätoivoisiin tekoihin. Ei tässä vielä mitään hätää ole; minulla on parisenkymmentä kirjastolainaa, mutta säästelen niitä nyt kultaakin kalliimpina. Pelkään kirjastosulun pitkittyvän ja tästä syystä yritän välttää niiden tuhlaamista. Luen e-kirjaa aina kun pystyn. 

Eli siis Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan: 

2. A book with "20" or "twenty" in the title

Charles Dickens; Kolea talo

Charles Dickensin Kolea talo oli 936 sivua henkilökavalkadia, jonka opin tuntemaan vasta kirjan loppupuolella. Koko alkuosan olin henkilöistä jokseenkin sekaisin. Paitsi tietysti päähenkilöistä -  Estheristä, Adasta ja Rikhardista - kolmesta orpo-raukasta, joiden suojelijaksi Bleak Housen isäntä herra Jarndyce ryhtyy. Mutta kun lopulta aloin muistaa, kuka kukin on, kirja alkoi kulkea vauhdikkaammin. No, kirjan puolessa välissä totesin myös, että lopussa (!!) on henkilöluettelo. Miksi henkilöluettelo ei voi olla kirjan alussa, eihän siitä ole mitään hyötyä enää silloin, kun kirja on luettu. Tiedän; voisinhan selata kirjan loppusivut ennen romaanin aloittamista, jolloin mahdollinen henkilöluettelo tai vaikkapa sanaselitykset löytyisivät, mutta kartan sitä kuin ruttoa. Jos vahingossakaan näen viimeisten sivujen tekstiä, mielestäni kirja on pilalla. 

Päähenkilöiden arkea hallitsi Jarndyce vs. Jarndyce -oikeusjuttu, jota oli käyty vuosikymmeniä. Henkilöhahmot olivat humoristisia, hullunkurisia ja käyttäytyivät usein aivan päättömästi. Tämä on satiirinen kuvaus viktoriaanisen ajan luokkayhteiskunnasta, jäykästä byrokratiasta ja samaan aikaan rakkaustarina sekä jännityskertomus. Mitäpä tämä ei olisi. Kaikki yksissä kansissa.

Kolea talo on alun perin julkaistu sanomalehden jatkokertomuksena, siksi se on varmaan venynyt näin pitkäksi. Alkuperäinen versio sai päivänvalon v. 1852 -1853, mutta suomeksi Kolea talo on julkaistu vasta v. 2006 Kersti Juvan suomennoksena. Suomennos on muuten äärettömän hyvä.

Helmet 2020 -haasteessa lykkään tämän kohtaan: 

1. Kirja on vanhempi kuin sinä

J. L. Runeberg; Vänrikki Stoolin tarinat

Tunnustan, että en ollut ikinä aikaisemmin lukenut Vänrikki Stoolin tarinoita. En edes koulussa; joskus näitä kuulemma luetettiin koulukkaille pakosta, mutta ei enää minun aikanani. Sen verran runoelmaa varmaan on käsitelty, että otteita on sieltä täältä lukaistu, jotta tiedetään mistä on kyse. Ja huh, on muuten hyvä ratkaisu tämän jättäminen pois pakollisesta koulu-lukemistosta. Kyllä ihmettelen, miten joku teini-ikäinen mopopoika saisi menemään puoli sivua tällaista.

Ei ole paljon hyvää sanottavaa kirjan hyväksi. No, onhan tämä vanha ja ehkä mahdollisesti nostattanut jotain isänmaallista paatosta ja taisteluintoa... mutta. Armottoman vanhanaikaista runomuotoista tarinaa yksi toisensa jälkeen. Itse asiassa 35 kappaletta. Ihan saman toistoa alusta loppuun. Sitä miten on kaunista kuolla, varsinkin nuorena. Aina parempi jos on vain 15- tai 16-vuotias. Ja jos väistelee luoteja ja jääkin henkiin, on se kauhean noloa. Morsmaikkukin itkee häpeissään, jos sulho palaa sodasta. Olisi parempi itkeä siellä sankarihaudan äärellä. Niin ja jos on nuori mies onkin vähän pölhö ja höpsähtänyt, niin taistelutantereella hän voi kuitenkin olla mitä mainioin taistelija. Tätä. 35 lukua. Ai vitsi. Tietenkin tämä on kauhean koomista ja sitä voisi pitää kirjan ansiona... mutta kun kirjan ei ole tarkoitus olla koominen.

Kieli oli raskasta ja sen rytmistä oli tosi vaikea saada kiinni. Jouduin monta kertaa "lukemaan ääneen äänettömästi", että edes tajusin mitä tekstissä sanottiin, enkä silti aina tajunnut.

Ei vaan on yksi hyvä asia mainittava! Mukavat tehdyt sanat ja sanonnat, jotta runomuotoisuus säilyy ehjänä. Osa näistä sanoista oli lyhennelmiä, osa pidennyksiä. En pysty edes kuvittelemaan, mikä ammattitaito on täytynyt Paavo Cajanderilla olla kääntäessään nämä runot ruotsista suomeksi! Miten sellainen on edes mahdollista.

Nyt se on luettu. Kansalaisvelvollisuus täytetty.

Kirjalla vastaan Helmet haasteen kohtaan:

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

 

Helena von Zweigbergk; Kuka jäljelle jää

Kuka jäljelle jää on vankilapastori Ingridistä kertovan sarjan viimeinen ja paras osa. Ihan huippujännittävä panttivankitarina. Neljä vaarallista rikollista karkaa vankilasta ja ottaa Ingridin panttivangikseen. Ingrid kertoo, miltä tuntuu katsoa kuolemaa silmästä silmään, kun aseen piippu painetaan ohimoon. Ja hän kertoo rikollisten keskinäisestä dynamiikasta karkumatkan aikana. Siitä, miten välit kiristyvät, mitä kaikkea voi tapahtua, kun elämä on vaakalaudalla ja äärimmilleen venytettynä viulunkielenä.

Mielestäni Zweigbergkin romaaneista on yllättävän vähän nettibloggauksia ja Goodreads ei tuntenut edes kirjojen suomennettuja versioita! Nämähän ovat ihan huippuja, lyövät laudalta useimmat keskivertodekkarit. Ainakin tämä osa sopii luettavaksi myös irrallisena osana, ei ole väliä vaikka ei tuntisikaan aiempien kirjojen tapahtumia.

Helmet 2020 -haasteessa kohtaan: 

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö

Antti Heikkinen; Kehveli

Mainio artopaasilinnamainen veijariromaani tämä Kehveli. Tarjoilee lukijalle vaihtoehtoisen historian siitä, mitä Suomessa olisi tapahtunut sotien jälkeen, jos rintamakarkuri Kehveli olisi osunut Onnin pitämälle nauristilalle pakoreissunsa päätteeksi. Vähän kuin nykyaikaan päivitettyä Arto Paasilinnaa. Nopea- ja helppolukuinen pikkutarina.

Helmet-haasteen kohtaan: 

11. Vaihtoehtohistoria

Stuart Turton; Evelynin seitsemän kuolemaa

Evelynin seitsemän kuolemaa oli ihan huisin erilainen dekkari. Mitään tällaista en tosiaan ole koskaan lukenut, joskin alitajunnassa on pientä kellojen soittoa, että tämä konsepti ei olisi ihan vieras... Ainakin on tarinoita, joissa herätään aina uudelleen samaan päivään, kunnes joku mysteeri on ratkaistu. Tässä kirjassa pitää ratkaista Evelynin murha.
Kirjan päähenkilö Aiden Bishop on kutsuttu englantilaiseen maaseutukartanoon juhliin. Juhlapäivän iltana kello 23 Evelyn murhataan. Mutta ei vain yhden kerran, vaan sama päivä toistuu yksi toisensa jälkeen ja jokaisen niistä iltana Evelyn kohtaa loppunsa. Päähenkilö herää samaan aamuun milloin kenenkin juhlavieraan hahmossa ja tätä hyväksi käyttäen hänen on selvitettävä murhan tekijä, jotta kierre saadaan katkaistua.
Tähän kirjaan mahtui jännitystä, joskin tarkkana sai olla, ettei mene sekaisin henkilöistä ja jotta pysyy jonkinlainen ote juonesta. Minulla ei aina ihan pysynyt. Kirjan alku oli uudenlaisen juonensa takia järisyttävän jännittävä, sitten se vähän kyykkäsi ja keskiosa kesti aika pitkään... kunnes puolen välin jälkeen kirja sai taas vauhtia. Ihan loppu ja mysteerin selitys oli vähän lattea. Osittain toivoin kierompaa loppua.


Helmet 2020-haasteessa kohtaan: 

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja ja Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan:  3. A book with a great first line

Markku Ropponen; Kuhala ja isku Helsingissä

Kuhala ja isku Helsingissä on täysverinen Kuhala-seikkailu, jonka tasoa vähän laskee se, että tapahtumapaikkana on Helsinki. Se tekee tarinasta vähemmän poikkeuksellisen, eli tuo siihen tavanomaisuutta. Mutta vain vähän. Tämäkin Kuhala on hyvä dekkari. 

Otto Kuhala lähtee Hipun kanssa Helsinkiin viettämään lomaa ja kosiskelemaan vanhaa lääkäri-tuttavaansa Anastasiaa. Perille tultuaan Anastasiaa ei löydy mistään, mutta koirapuistosta löytyy mitä ihastuttavin Oona. Kallion kaduilla tapahtuu kuitenkin murha jos toinenkin. Jostain kumman syystä Kuhala onnistuu sotkeutumaan niihin. Pääkaupunkiseuden poliisit ovat selvästi Kuhalalle myötämielisempiä kuin Jyväskylän - liekö syynä se, etteivät he ole joutuneet työskentelemään samojen juttujen yhteydessä.

Britt Karin Larsen; Finnskogen - elämän kehto

Tähän kirjaan suhtauduin hyvin ennakkoluuloisesti. Ja osin nämä ennakkoluulot pitivät sitten paikkansa. Finnskogen - elämän kehto aloittaa 7-osaisen sarjan metsäsuomalaisista. En ollut tiennyt tämmöisestä kansasta mitään! Suorastaan ihmettelen itseäni, sillä olen hyvin kiinnostunut historiasta ja myös historiallisista kirjoista. Missään ei ole aikaisemmin edes sivuttu tätä aihetta, eikä koulukaan tainnut opettaa metsäsuomalaisista mitään? Ruotsin prinssi Daniel on kuulemma metsäsuomalaisten jälkeläisiä. 

Metsäsuomalaiset ovat keskisestä Suomesta, Savosta ja Pohjois-Hämeestä jo 1580-luvulla lähteneiden suomalaisten heimoa, joka asettautui eteläisestä Ruotsista Lappiin asti ulottuvalle alueelle ja Norjan puolelle samaten. No huh, opin ihan uuden asian.

Kirjassa kuvataan 1800 -luvun puoliväliä, jossa metsäsuomalaisia elää vaatimattomissa maakuopissa ja metsästysmajojen tapaisissa vaatimattomissa asuimistoissa. Päähenkilöitä on muutama, Lina, jota alussa kutsutaan vain naiseksi. Taneli, villimies ja karhunkaataja. Sekä kylässä vähän paremmin asuvat perheet. 

Kirjan kansi oli niin vastenmielinen, että se jo herätti epäluuloja. Siitä tuli mieleen joku teini-ikäisten keskiaika-fantasia, vähän yliluonnollisia piirteitä ja taikuutta herättävä trendi-tarina. Vähän sellainen nuorille aikuisille tarkoitettu. Mystiikkaa, noituutta, salaperäisyyttä... No ihan sellainen kirja ei ollut, mutta sen tekotaiteellisuus ärsytti. Onneksi kirja oli hyvin nopeasti luettu. Minusta siitä puuttui koko kehyskertomus, tämä oli kuin irti repäisty still-kuva jostain aiheesta, josta olisi voinut tehdä isomman tarinan. Ihmisten taustaa olisi voinut kertoa enemmin, heidän nimiään, tuntemuksiaan... syvemmälle, syvemmälle!

Ei ole halua jatkaa sarjan parissa, ellei mieli nyt jostain syystä muutu kummasti. Itse metsäsuomalaisuus on kyllä kiehtova aihe.

Korona-viruksen takia pelkään aivan tavattomasti, että kirjastot suljetaan, joten haen tänään toiset kymmenen romaania varmuuden vuoksi kotiin. Ei maailma siihen kaatuisi, jos siellä joku tällainen Finnskogen olisi mukana, vaikka ensisijaisesti välttelen nyt kyllä tätä sarjaa.

Helmet 2020-haasteessa kohtaan: 

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

ja

Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan: 

24. A book on a subject you know nothing about

Barbara Taylor Bradford; Cavendon Hall - Uuden ajan portailla

Kirjan kannessa Cavendon Hallia suositellaan Downton Abbeyn faneille. Ja kyllähän tämä oli juuri samanlaista englantilaista aristokratian sukusaagaa. En ole lukenut Downton Abbey -kirjoja, mutta tv-sarjana se oli ammattitaidolla tehtyä laadukasta työtä. Näyttelijät olivat ihania, puitteet hulppeat, kaikki ihan viimeisen päälle. Ehkä kirjana ei olisi ollut? Ehkä se olisi ollut samanlaista kuin nyt lukemani Cavendon Hall? Sillä tämä oli naiivia historiallista romantiikkaa, sellaista... naisille kirjoitettua hölynpölyä. Kyllähän nämä tiedetään. Uskon, että tästä olisi kuitenkin voinut tehdä täsmälleen yhtä vaikuttavan tv-sarjan, kuin Downton Abbeystä. Kirja vaan toimii eri tavalla.

Cavendon Hallia isännöi Inghamin suku, joka kuuluu yhteen Englannin tärkeimmistä aatelissuvuista (tämä muistettiin kirjassa sanoa monta kertaa, niin lukijalle kuin kirjan henkilöt toinen toisilleen muistuttaakseen asiasta). Kaikki on hulppeaa, äärimmäisen loistokasta ja täydellistä ja aatelisperhe vieläpä niin herttaista ja ystävällistä ettei jaarlista ole koskaan sanottu pahaa sanaa edes alaisten kesken. Ja tyttäret ovat kauniita kuin kiiltokuvat.

Mutta sitten tapahtuu jotain pahaa ja ainakin yhden perheenjäsenen elämä muuttuu ikuisiksi ajoiksi. Mutta; ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vastoinkäymisistä vaan seuraa uudenlaisia positiivisia ratkaisuja ja toimintamalleja ja jälleen ja edelleen kaikki on hyvää ja kaunista ja äärimmäisen loistokasta. Alkoi jo vähän ahdistaa tämä niin täydellinen elämä.

Minua häiritsi dialogissa se, miten keskenään keskustelevat sisarukset kuvailivat iltapukuja tai muita vaatekappaleita kehuessaan niitä. "Kylläpä tuo sinun viininpunainen iltapukusi on hieno!" ja "Olet yhdistellyt ruusunpunaista satiinia ja tylliä aivan ihanasti!". Kerran jopa perheen 14-vuotias Miles-poika kehui sisarensa tanssiaispukua "Roosanvärinen sifonkimekko sopii sinulle niin hyvin!" (kuka teini-ikäinen poika muka käyttää tuollaisia sanoja?!) Yleensä kirjassa kertoja kuvailee miltä vaatekappaleet näyttävät tai mitä materiaalia ja värejä ne sisältävät, mutta dialogi tekee siitä ihan tökeröä. Mutta kyllä: tästä tulisi upea pukudraama televisioon.

Kai minun on luettava seuraava/seuraavat osat, ettei tämän kirjan kanssa vietetty aika mennyt ihan hukkaan? Hm...


Helmet 2020 -haasteessa kohtaan 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Mikael Ilves; Eläinlääkäri liemessä

Viime viikolla luin eläinten vallankumouksen George Orwellin kuvailemana, tällä viikolla vuorossa oli eläinlääkäri Mikael Ilveksen versio. Suorastaan riemastuin, kun ajattelin että nyt luetaan suomalaisversiota aidosta alkuperäisestä Animal Farmista. Oikeasti tartuin kirjaan vain siksi, että tarvitsin Popsugar -haasteeseen vaaleanpunakantisen kirjan. Tunnistan Mikael Ilveksen jostain, olisikohan hänellä ollut joskus tv-ohjelma? Tai ehkä eläinlääkärin palsta Koiramme-lehdessä? En tiedä mistä hänet tunnistan, mutta tuttu mies viiksineen. Kirjan Mika Pulssi on jonkinlainen kirjailijan alter ego.

Eläinlääkäri liemessä -kirjan tarina oli sitten ihan omanlaisensa eläinten vallankumous, nimenomaan nyt sikojen vallankumous. Päähenkilö on Asser-karju, joka jonkinlaisen ylimaallisen voiman laskeuduttua maan päälle saakin puhekyvyn ja ymmärryksen, jotta voi puuttua sikojen helvetilliseen tilanteeseen Tienpään sikalassa.
Toinen päähenkilö on eläinlääkäri Mika Pulssi, joka on ihastunut Tienpään nuoreen Helinään. Asser-karju saa nämä kaksi ihmistä puolelleen ja eläinten vapautusrintama alkaa toimia.
Kirja oli sekoitus artopaasilinnamaista hupaisaa sekoilua ja toisaalta surullisia aatoksia tuotantoeläinten tilanteesta. Pidin tätä mauttomana ihan kirjan loppusivuille saakka. En halunnut nauraa tai hymyillä niille hupaisillekaan kohdille, kun välillä kuvattiin teurastamoa ja sikojen ja lehmien käsittelyä. Ihan loppusivuilla ajattelin, että ehkä kirja voi saada synninpäästön. Mikael Ilves on kuuluisa eläinten hyvinvoinnin puolestapuhuja, joten hyväähän tällä kirjalla oli tarkoitus edistää.

Yksi asia jäi häiritsemään. Sivulla 175 sanottiin: "Vesihämähäkit tekivät nykiviä hyppyjään järven siirappipintaan". No niin, kuvauksen perusteellahan ne ovat kuitenkin vesimittareita, niitä nykäyksittäin pomppivia pitkäkoipisia hyönteisiä, kaikkihan niitä on nähneet. Vesihämähäkit eivät liiku veden pinnalla millään lailla, vaan pinnan alla, eivätkä varsinkaan hyppien. Tässä on nyt selvästi käynyt joku lapsus eläinlääkäriltä.

Teen edelleen hartiavoimin töitä matkalla kasvissyöjäksi. Punaisen lihan osuus ruokavaliossani on jo ihan mitätön, mutta olen vielä liian heikko jättääkseni sen kokonaan pois. Työ jatkuu siis. Kyllä tämä kirja sitä työtä auttaa.

Popsugar 2020 -haasteessa kirja menee kohtaan: 

36. A book with a pink cover

Sirpa Kähkönen; Muistoruoho

Kähkönen teki sen taas. Olen ihan sanaton. Aivan alkuun kirja lähti hitaanpuoleisesti matkaan, meni aikaa ennen kuin muistin hahmot (kaikkia en edes muistanut) ja sain kiinni tästä taikuudesta, mutta sitten se lähtikin niin, että jalat meni alta. Puoli kirjaa luin itkemättä kertaakaan. Sitten kyynelehdin siellä täällä vähän väliä ja jarruttelin lukemista, sillä aina ei ole oikea aika itkeä. Sitä pitää saada olla yksin ja maistella ja olla muiden asioiden ulkopuolella.

Muistoruohon kieli on taas niin kaunista, että ei mitään rajaa. Miten kukaan voi kirjoittaa näin? Eikä pelkästään kaunista, vaan myös oivaltavaa ja hauskaa. Ihailen sitä, miten Anna rupesi tökistäytymään tai miten itku voi tirsuta. Ja sitten kiehtova termi pullapitkosta: Kuopiosta kotoisin oleva Lassi käytti siitä sanaa leetta, Kaavilta kotoisin oleva Anna sanoi eltta! Pariskunta vinoili toisilleen näiden sanojen takia. Rakastan tällaisia sanoja. Tunnistan kummankin sanan, mutta en ole koskaan käyttänyt niitä. Mielestäni niillä on hieman koominen vanhanaikainen leima. Eltta ja leetta, voi hyvänen aika sentään!

Ja sitten sydän heitti voltin, kun Hilla kuvaili Partasen lelu- ja muovikauppaa. Muistan itse tuon kaupan. Se oli tämän universumin, mahdollisesti myös muiden universumeiden, paras kauppa koskaan. Mitä sieltä saikaan! Simpukkarasioita, kumilutkuisia krokotiileja, avaimenperä-luurankoja, hajukumeja, maailman parhaita nalleja... Vietimme aina kesät Kuopiossa jo 70-luvun puolesta välistä alkaen ja ainakin 80-luvulla kaupunkireissulla kävin pienine taskurahoineni Partasella ostamassa lelun muutaman kerran kesässä.

Muistoruohossa sodan satuttamat aikuiset; Anna, Siiri, Ida ja Helvi, ja näitä seuraavat lapset elävät kesää vuonna 1972. Muistoissa palataan Laatokan rannoille ja Sortavalaan, tai eletään tätä päivää Kuopiossa ja Pioneerileireillä. Elämä itsessään on kipeää ja kaunista. 

En ollut tiennyt tuollaisista lasten pioneerileireistä mitään. Enkä kyllä mistään muustakaan tällaisesta vasemmistolaisesta ja kommunistielämästä. Piti ottaa selvää googlella. Mielenkiintoinen seikka: 1970-luvulla pelkkä vilkaisu vihreään pioneeripaitaan paljasti, kumpaan leiriin sen kantaja kuului. Jos paita oli trikoota ja siinä oli yksi tasku, lapsen vanhemmat olivat maltillisia kommunisteja; jos paita oli kankainen ja kaksitaskuinen, lapsukainen oli todennäköisesti äärikommunistikodista.

Olipas upea kirja! Ihan vähän ajattelin, pitäisikö lukea koko sarja uudestaan alusta alkaen, jotta muistaisin paremmin nämä henkilöt... mutta olen aina ollut vähän sitä mieltä, että parhaita ei voi lukea kuin kerran. Jotta voin haalia sitä muistikuvaa, joka minulla niistä on, enkä mene pilaamaan sitä... ja toisaalta; ovathan nämä rankkoja, tunteet ovat kovilla lukiessa. Asiaa pitää nyt punnita tarkkaan.

Emelie Schepp; Ikuisesti merkitty

Ikuisesti merkitty oli mielestäni hieman outo dekkari. Ei kauhean hyvä, mutta luettava. Kirjan hahmot olivat huonoja, heidän välinen dialogi ontui. Ja jäin pohtimaan, miltä näyttää kieroon katsova hylje? Eräs kirjan hahmoista näytti kuulemma kieroon katsovalta hylkeeltä. Mietin tätä kauheasti, saan tavallisen hylkeen naaman eteeni, sellainen viiksekäs ja aika söötti, mutta miten hylkeen silmät voivat edes katsoa kieroon, nehän ovat suuret ja eteen tapittavat, kuin kosteat metsälammet.

En pitänyt kirjan syyttäjästä, Jana Berzeliuksesta, enkä mysteeristä, joka hänelle rakennettiin. Se muuten paljastui aika kirjan alussa. En pitänyt Mia-poliisista, joka eli yli varojensa, ryyppäsi pubissa rahansa ja varasti! Yksi tällainen epämiellyttävä ja epärehellinen poliisi riittää ja se on Jenny Rognebyn Leona. En tosin pidä hänestäkään. Kolmas poliisihahmo Henrik jäi todella ohueksi. Mutta en pitänyt siitä, miten hän pyysi vaimoltaan lupaa voidakseen aloittaa urheiluharrastuksen kaksi kertaa viikossa. Ja vaimo ei antanut lupaa! Tämä kaikki oli niin avaruuden tuolta puolen, että en pystynyt ollenkaan käsittämään näitä ratkaisuja.

Pidinkö sitten mistään tässä kirjassa? Kai jostakin, koska luinhan sen kuitenkin loppuun. 

Tämän juoni alkaa niin, että maahanmuuttoviraston työntekijä löytyy kodistaan kuolleena. Murhaaja on tullut ja poistunut ikkunasta ja siitä löytyy lapsen sormenjäljet. Pariskunnalla ei kuitenkaan ole omia lapsia eikä kyläileviäkään lapsia. Toinen löytyvä ruumis on sitten 9-vuotiaan pojan. Poika on täynnä heroiinia ja ruumiin vierestä löytyy ase. Poliisilla ei ole aluksi mitään, mistä lähteä tutkimaan asiaa. Mutta sitten hyvin kitsakkaasti aukeaa tutkintalinja ihmisten salakuljetuksesta ja muusta rikollisesta toiminnasta.

Vaikka en tästä kirjasta hirveästi pitänyt, siinä oli kuitenkin jotain, joka saattaa vielä kehittyä. Voisin lukea kirjailijalta lisää.

Helmet-haasteessa kohtaan: 

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta

George Orwell; Animal Farm

Animal Farm eli Eläinten vallankumous ei paljon esittelyitä kaipaa. Tämähän on satiiri siitä, miten eläimet tekevät vallankumouksen tilallaan, ajavat huonon isännän pois ja uudeksi johtohahmoksi valikoituu Napoleon-sika. Vaikka kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Eläimet nousevat sortovallan alta päätyäkseen... sortovaltaan.
Maatilan eläimet tekevät työtä nääntymykseen asti, mutta siat ja koirat niittävät maineen ja korjaavat sadon. Kirja kuvaa Venäjän vallankumousta eläinsadun muodossa.
Löysin mökin kirjahyllystä tällaisen äitini vanhan englanninkielisen painoksen vuodelta 1962, alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 1945.
Animal Farm on kirja, joka jokaisen olisi hyvä lukea. Toisaalta jokainen taitaa osata tämän tarinan jo muutenkin, joten onko sillä lukemisellakaan enää niin väliä. Kirjasta on tehty jopa piirrettyjä lastenohjelmia, mutta niiden loppu on muutettu onnelliseksi.

Helmet 2020 -haaste: 

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla ja Popsugar 2020 -haaste:  27. A book featuring one of the seven deadly sins

S. K.Tremayne; Jääkaksoset

Olipas huippukiva jännäri tämä Jääkaksoset. Epäuskottavuuksia kyllä löytyi ihan roppakaupalla ja loppuratkaisu oli mielestäni huono ja laimea, mutta koko matka sinne oli jännittävää ja sujuva-lukuista tekstiä. En  ollut aikaisemmin lukenut mitään Tremaynelta ja tein muuten hirvittävästi töitä löytääkseni tiedon, onko kyseessä mies- vai naiskirjailija! (Koska kokoan tilastoa siitä, mikä on vuosittainen mies-/naiskirjailijoiden osuus lukemistani kirjoista). Kyseessä oli mies.

Kirjan perhe on menettänyt lapsen, toisen identtisistä kaksostytöistä. Perheessä on ongelmia, surua ja vaikeuksia ja siksi he päättävät muuttaa Skotlantiin majakkasaarelle pois vanhoista elinympäristöistä. Toipumaan. Tällaisista tykkään: suljetuista ympäristöistä, maalaiselämästä, extreme-selviytymisestä, koska ne ovat usein hyytävän jännittäviä, mutta myös koska löydän niissä aina jotain epäuskottavuuksia. Tässä niitä epäuskottavuuksia oli enemmän, kuin jaksaa luetella. Mutta jännittävää oli se, ettei mihinkään voinut luottaa ja uskoa. On aina kiva, kun lukijaa vähän huijataan hyvän maun puitteissa ja välillä saa hölmistyä ja ihmetellä, miten tämä kaikki nyt oikeasti onkaan. Jääkaksosissa lukijan on tarkoitus epäillä, tapahtuuko saarella jotain yliluonnollista, miksi eloon jäänyt tytär väittää olevansakin se kuollut sisar. Peilata omia tunteitaan: pelottaisiko minua, jos olisin nyt tämä äiti ja tyttäreni käyttäytyisi, kuten hän kirjassa käyttäytyi. Ja onko vanhemmilla jotain tekemistä menneen tragedian kanssa. Ja jos, niin kummalla heistä.
Ai niin; muutaman kerran tuli kyllä mieleen Stephen Kingin Hohto =).

Aion lukea lisää Tremaynelta.

Helmet 2020 -haasteessa menee kohtaan: 

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan ja Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan:  12. A book that passes the Bechdel test

Elly Griffiths; Jyrkänteen reunalla

Jyrkänteen reunalla on kolmas Ruth Galloway -sarjan dekkari. Pidin tästäkin, kuten kahdesta edellisestä, mutta ehkä tämä oli hieman edellisiä heikompi. Juonena on menneen ajan brittiläisten kodinturvajoukkojen ja saksalaissotilaiden välien selkkaukset ja vuorovesialueelta löytyneiden luiden alkuperä. Menin vähän sekaisin takautumissa, en muistanut oikein menneiden sotilaiden ja muiden hahmojen nimiä ja kuka kukin on... tuntui, että tämän kirjan kanssa oli hieman keskittymisongelmia.
Nyt tutuksi tullut arkeologi Ruth on tuore äiti. Äitiyden ja uran yhdistäminen ei tietenkään ole helppoa ja tuo ikuinen naisten ja äitien seuralainen, Syyllisyys, kalvaa työssäkäyvän Ruthin alitajunnassa. Nelsonin ja Ruthin suhde on todella erikoinen, ihan tällaista ei ole vielä ollut missään muussa kirjassa. Mutta nyt Ruthin täpärät pelastumiset ja vaaraan joutuminen kyllä vähän jo pistää mietityttämään; voisiko kirjailija keksiä joskus jotain muuta - tämänkaltaiset loput ovat jotenkin niin kliseisiä.
Kirjoitus ja suomennos ovat täyttä laatutyötä, siitä voi nauttia.