Cara Hunterin kirjoissa on oma erikoinen rakenteensa siinä, että osa kirjasta on sähköposteja, uutisotsikoita ja kansan some-kommentteja niihin. Aluksi siihen oli vaikea tottua, nyt asia ei enää ärsytä. Se on Hunterin tapa. Osittain tämä kyllä tekee tarinan hyvin rikkonaiseksi ja minulle tulee mieleen sellainen käsivaralta kuvattu reality- tai live-lähetys jonkinlaisesta poliisi- tai sairaalamaailman hektisestä menosta, jossa poliisit tai hoitohenkilökunta juoksee paikasta toiseen, saa hälytyksiä ja koko ajan on kova meteli jä hälinä. Kappaleet ovat lyhyitä ja ne loppuvat aina omaan cliffhangeriinsa tai tulossa olevaan paljastukseen ja sitten hypätäänkin ihan toiseen sijaintiin, toisten ihmisen keskelle ja lukija saa odottaa mikä suuri paljastus oli tapahtumassa. Toinen omituinen seikka rakenteessa on se, että kirjasarjan pää-rikoskomisario Adam Fawley esiintyy osissa kappaleista minä-muodossa ja osassa taas kirjoitetaan kolmannessa persoonassa. Vierastan vähän tapaa, mutta kestän sen.
Ei ulospääsyä -kirjassa tapahtuu karmeita: talo palaa ja sisältä löytyy kaksi lasta. Mutta ei vanhempia. Poliisit ovat ymmällään, sillä vanhempia ei löydy mistään. Auto on poissa. Kukaan ei ole nähnyt mitään erikoista. Tämä on jännittävä, karmaiseva ja houkutteleva alkuasetelma. Ja kyllä, ihan kiva oli koko loppuromaanikin. Cara Hunterilla on selvästi taito tehdä houkuttelevan koukuttavia juonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti