Jo Nesbø; Veritimantit

Ensimmäinen Jo Nesboni. Ja tietysti sarjan keskeltä, kuinkas muuten! Mutta kun kirjastosta on niin vaikeaa saada mitään oikeassa järjestyksessä…

Murhatulta naiselta löytyy silmäluomen alta timantti. Pahasti alkoholisoitunut Harry Hole joutuu tutkimaan tätä ja muita sarjamurhaajan tekosia vihaamansa poliisin Tom Waalerin kanssa. Tässä viitattiin nyt usein menneisiin tapahtumiin, joista minulla ei ole mitään tietoa, ennen kuin olen lukenut aikaisempia kirjoja. Yritin olla välittämättä niistä enkä osaa muodostaa Harry Holesta vielä minkäänlaista käsitystä.

Veritimantit oli ihan kiva keskitason dekkari.

Ann Rosman; Noitavasara

Noitavasarassa seikkailee osin Majakkamestarin tyttärestä tutuksi tulleita  henkilöitä, mutta minulta meni vähän aikaa tajuta se. Sen verran kauan on tuon edellisen kirjan lukemisesta. Mutta tällä kertaa en mennyt sekaisin runsaasta henkilömäärästä ja pysyin paremmin kärryillä siitä, kuka kukin on.

Keskiaika-larppaajien keskuudessa tapahtuu murha jos toinenkin ja vanhalta uhripaikalta löytyy päätön ruumis. Toisaalla vanha rouva löytää omasta puutarhastaan pään. Kirjassa käydään myös todella ahdistavissa takautumissa, niiden lukeminen oli  kovin rankkaa, huh-huh. Ihan ensimmäisen tällaisen takautuman kohdalla alkoi tuntua, että kirja jää siihen ja nyt en pysty lukemaan enempää. Kannatti kuitenkin jatkaa, täsä kehkeytyi ihan näppärä teos, Majakkamestarin tytärtä vakuuttavampi.

Joy Fielding; Valheita ja kuiskauksia

Olen lukenut muistaakseni joitakin Joy Fieldingin kirjoja aikaisemmin, mutta en millään muista mitä, kirjojen nimet ovat ainakin todella surkeita. Niin kuin nyt tämä Valheita ja kuiskauksia. Oi kun ihmisellä olisi valta keksiä itse nimet lukemiinsa kirjoihin. Tästä tulisi vaikkapa... hm... Vuokralainen =). Mutta ainakin kirjassa oli jännä ja kiristyvä juoni, tätä ei paljon malttanut käsistään laskea. Mutta rohkeutta vaati jo pelkästään lukeminenkin.
Terry saa lumoavan vuokralaisen pihamökkiin. Kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Ja niinhän se ehkä vähän onkin. Jossain vaiheessa aloin aavistaa mikä on homman nimi, mutta loppuratkaisu heitti sitten ihan häränpyllyä ja petyin siihen kyllä vähän. 

Michael Connelly; Runoilija

Runoilijassa hääri päähenkilönä rikostoimittaja Jack McEvoy, eikä suinkaan poliisit. Tosin Jack pääsee seuraamaan aitiopaikalta FBI:n rikostutkimuksia, niin teräväkatseiseksi mieheksi hän osoittautuu selvittäessään omin päin poliisien itsemurhia. Yksi näistä itsemurhan tehneistä on Jackin oma veli. Jack ei voi uskoa, että kyse on oikeasti itsemurhasta. Pala palalta pinnan alta paljastuu uusia vihjeitä.

Connellyllä on varmasti jokin FBI-pakkomielle. Edellinenkin lukemani Connelly (Tunnelirotta) käsitteli ulkopuolelta FBI:n joukkoon tullutta henkilöä, joka on vähän kuin armosta eikä aina niin tervetulleena mukana. Eikä ne FBI-agentit ole aina pelkästään hyviä.  

Pidin tästä kirjasta kohtalaisesti, vähän enemmin kuin Tunnelirotasta. Aion lukea myös jatko-osan, jonka nimeä en ole vielä edes selvittänyt.

Elizabeth Adler; Provencen tuoksu

Romanttista hömppää ja seikkailua, jännitystä sekä ihmissuhteita. Tasaista Adleria, tämmöinen kesäkirja, niin kuin nämä nyt aina ovat. Yksi mielenkiintoinen huomio: kirjan takakannessa Martenin linnaa hallitsevaa matriarkkaa sanoaan Raffaellaksi, kahdella äffällä, kun taas kirjan tekstissä rouva on Rafaella, yhdellä äffällä. Ilmankos koko ajan lukiessani alitajuntani tavasi Rafaellan nimeä väärin, kun olin tietysti ensivaikutelmana lukenut takakansitekstin kahden äffän Raffaellan =).

Henning Mankell; Hymyilevä mies

Hymyilevän miehen alussa Wallander on sairauslomalla poliisin virastaan, mutta ennen pitkää mielenkiintoinen murhatapaus houkuttaa hänet jälleen tutkintatiimin johtoon. Liikenneonnettomuudeksi naamioitu murha paljastuu ja salaiset tahot tehtailevat lisää murhia ja murhayrityksiä.
Pidin Hymyilevästä miehestä enemmän, kuin edellisestä Wallanderista, Valkoisesta naarasleijonasta. En täysin varauksemattomasti ihastunut tähänkään dekkariin, osa tapahtumista on aika epäuskottavia ja korkealentoisia. Ei se mitään. Näitä on harmillisen vaikea saada kirjastosta käsiin!

Mari Jungstedt; Hiljaisuuden hinta

Kesäfiiliskirja. Lomaillaan, retkeillään Ingmar Bergmanin hengessä ja maisemissa, keskustellaan elokuvista ja vietetään yhteisiä illanviettoja. Kunnes seurueesta katoaa ensin yksi ja sitten toinen.

Napakka pikkukiva dekkari, kuten dekkarit yleensä. Ehkä tässä oli jopa tavoitettu sellaista tunnelmaa, jota ei muissa jungstedteissä.

Patricia Cornwell; Scarpetta

Siitä on tosi kauan, kun viimeksi Cornwellia luin enkä ole edes ihan varma, olenko lukenut kaikkia sarjan kirjoja tähän Scarpetta-romaaniin saakka. Olen aina suhtautunut näihin vähän kaksijakoisesti. Tavallaan tykkään ja tavallaan en.  Jännitys on aina taattua laatua ja juonenmutkaa on jos jonkinlaista. Loppuratkaisu on usein aika lennokas ja tuntuu siltä, että mutkia on vähän suoristeltu, jotta kaiken saisi osumaan kohdilleen. Itse Kay Scarpetta on merkillisen täydellinen hahmo ja voi miten kummasti hän osuukaan aina tapahtumien keskipisteeseen. Mutta sitä samaa esiintyy suurimmassa osassa dekkareita =). On aika tavanomaista, että päähenkilö joutuu jossain vaiheessa tarinaa murhaajan kidnappaamaksi. Tai hullun fanin häirinnän kohteeksi (siis anteeksi nyt vaan; kuolinsyyntutkijalla faneja??).Olisiko nämä myös vähän kuivakoita. Niin paljon teknologiaa ja lääketieteellistä kuvailua.

Scarpetta –romaanissa niin murhattu kuin murhasta epäiltykin sairastavat pienikasvuisuuden geenimutaatiota. Tämä oli mielenkiintoista! Olenkin jo kyllästynyt homoihin. Hyvä että vaihteeksi maailma avautuu kääpiöiden suuntaan.

Scarpettan ja vanhan kollegan, Marinon, mennyttä suhdetta ruodittiin minusta ihan turhaan. Muutenkin nämä henkilökohtaisuudet murhatutkimuksen keskellä ovat joskus vähän tylsiä. Ainakin minulle Scarpetta on jäänyt niin etäiseksi hahmoksi, että en janoa hänestä sellaisia henkilökohtaisuuksiin meneviä paljastuksia, kuin jostain toisesta romaanisarjan etsivästä. Toisaalta nyt voisi olla aika aloittaa sarja alusta  Post Mortem -romaanista.

Erikoista muuten; arvasin syyllisen jo hyvin varhaisessa vaiheessa, se oli tavattoman läpinäkyvästi kirjoitettu. Yleensä en arvaa, toisaalta en yritä arvaillakaan =).

Ann Cleeves; Kuolonkukkia

Olen lukenut Cleevesin Shetlanti-sarjan ja pidin siitä melko paljon, vaikka sen viimeinen romaani ei enää oikein kolahtanut. Jännä juttu muuten: siinä murha tapahtui lintubongareiden keskuudessa ja samalla teemalla alkaa tämä Kuolonkukkiakin. Tutkijana on Vera Stanhope; ylipainoinen ja aika homssuiseksikin kuvailtu komisario. Joka on lisäksi yksinäinen ja matkalla hyvää vauhtia kohti alkoholismia. 

Minua vähän ärsytti Vera Stanhopen rooli poliisiyhteisössään. Alaiset pelkäsivät Veraa, joka ei yhtään helpottanut tätä tilannetta käyttäytymällä monesti ylimielisesti ja vallanhaluisesti pitäen tutkimustulokset vain itsellään. Alaisia dissattiin nyt ihan selvästi. Ja miksi Veran piti olla niin pirun katkera, kateellinen ja ilkeä. Ei kai tuommoisesta pomosta kukaan voi pitää. Vera ei esimerkiksi tiennyt kaikista alaisistaan, onko näillä perhettä ja lapsia vai ei. Tuntuu vähän omituiselta asetelmalta? Etteikö tietäisi työkavereiden perhesuhteista tuon vertaa?

Kirjan murhajuttu oli ihan kätevä, murhaaja oli aika ilmeinen, toisaalta olisi voinut olla kuka tahansa muukin romaanin henkilöistä =). Vera Stanhopeja on kuulemma tehty telkkariin, en sitten tiedä, ovatko ne samoja juttuja kuin kirjoissa, vai mukaileeko ne vain kirjoja.