Karin Alvtegen; Todennäköinen tarina

Alvtegeniltä olen tottunut lukemaan dekkareita ja psykologisia kuvauksia ihmismielen mutkista. Todennäköinen tarina on niin epä-alvtegenmäinen, että minun oli välillä hyvin vaikea suhtautua tähän mitenkään. Lähinnä tuli mieleen vaaleanpunainen amerikkalainen hömppähattara, eli nämä lindahowardit ja deborahsmithit. Rikkoutuneiden ihmismielten lovestory, jossa aina lopulta sankarit saavat toisensa. Näiden juoni on aina kovin makea ja herkullinen ja tekee sydämelle hyvää, mutta mitään korkealentoista tyyliä tai tavatonta laatua ne eivät ole. Eikä tarvitse ollakaan, näitä kirjoja lainataan ihan toisenlaisia fiiliksiä varten. Vaan toivon silti, että Alvtegen jatkaa mieluummin Häpeä-linjallaan.

Ruokana tämä oli nakkeja ja ranskalaisia. Vuodenvaihteen kunniaksi, sillä jäihän tämä nyt vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi.

Outi Pakkanen; Yön yli

Yön yli oli helppolukuinen ja kulkeva perusdekkari. Pakkanen ei koskaan petä, vaikka laatu välillä vaihtelee. Olen ihan varmasti lukenut tämän ennenkin, mutta nyt on menossa uusi Pakkas-kierros kauan sitten lukemieni osalta.

Henning Mankell; Askeleen jäljessä

Hieman harmittaa, kun en kirjastosta löydä varhaisempia Wallandereita, mutta meneehän tämä sarja täältä keskeltäkin aloitettuna. Joskus näissä kirjoissa vaan viitataan menneisiin murhatutkimuksiin ja silloin tekisi mieli sulkea korvat (silmät) siltä varalta, ettei niissä vaan puhuta aikaisempien kirjojen juonesta…? Kurja juttu, jos niin todella tehdään, sitä olisi voinut miettiä kaksi kertaa.

Muuten nämä ovat dekkareiden aatelisia. Siis ainakin jos kielen ja rakenteen ja yleisen vakavastiotettavuuden kantilta katsotaan. Joskus vähän hämmästelen Wallanderin hahmoa, voisiko olla totta, että joku poliisi lähtee ihan yksin vaarallisen murhaajan kannoille ja asettuu näin kuolemanvaaraan. Voiko olla, että poliisi murtautuu rikoksentekijän asuntoon tiirikoimalla itsensä sinne luvatta… eikö mitkään lakipykälät kiellä poliisia omavaltaisesta toiminnasta, eikö aina vaadita vähintään se pari ihan työturvallisuudenkin kantilta. Ja oikeasti: jos jossain riehuu murhaaja, niin voiko olla, että poliisi muka työskentelee yötä-päivää nukkumatta ja työvuoroista piittaamatta. Kun en vaan usko. Työ on vaan työtä ja poliisinkin täytyy saada nukkua yönsä.

Vaan aijai, näistä nautin. Selvästi englanninlakupussin värikkäimpiä karkkeja.

Ann Cleeves; Sininen sarastus

Tässäpä melko yllättävä päätös Cleevesin Perez-sarjalle.  Ei Cleevesin paras dekkari, ennemminkin keskivertotarina, jonka toki luki, mutta mitään kauheaa nautintoa en tästä saanut. Sininen sarastus oli jotenkin vähän...laiha?

... eli liian löysäksi notkistettua perunamuussia.

Mari Jungstedt; Aamun hämärissä

Aamun hämärissä oli ihan taattua Jungstedt -laatua. Eli keskivertodekkaria, joka on ainakin helppolukuista, joskaan ei ehkä ihan uskottavaa. Emma ja Johan -romanssi saa minut edelleen repimään hiuksiani. Ei tuollaisia ihmisiä ihan oikeasti voi olla. Oikestaan tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin Jungstedtit, mutta mitä sitä suotta hyvää konseptia hukkaamaan, jos sellaisen on löytänyt. Luen varmaan jatkossakin kaikki tulevat sarjan kirjat, vaikka nämä eivät saisikaan minua hihkumaan.

Anne Holt & Even Holt; Kuoleman tahdissa

Anne ja Even Holtin yhdessä kirjoittama Kuoleman tahdissa oli ihan erilainen jännäri, kuin Anne Holtin muut dekkarit. Ihan mukiinmenevä tarina, mutta olisihan sitä voinut aikaa paremmankin kirjan kanssa viettää. En hirveästi ihastunut päähenkilöön, sydänkirurgiin, joka tuntui aika ikävältä ja epäystävälliseltä ihmiseltä. Tämä lääkärijännäri sisälti suurten lääkäritarvikevalmistajien kiemuroita, taloudellista juonittelua, osakekauppoja, henkilökohtaista kostoa ja kiperiä elämän ja kuoleman tilanteita.