Karin Fossum; Minä näen pimeässä

Minä näen pimeässä on Karin Fossumin pikkukiva dekkari, vähän tällainen välikirja, lyhyt ja pienimuotoinen.
Kirja kertoo Riktorista, joka toimii vanhainkodissa hoitajana. Ulos päin Riktor näyttää huolehtivalta hoitajalta, mutta kukaan ei tiedä, että hän pistää injektiot tyynyihin, vetää vanhusten lääkkeet vessanpöntöstä alas ja nipistelee ja tukistelee näitä. Riktor valitsee uhrikseen aina jonkun avuttoman.
Varmasti Riktor on itsekin uhri, ties minkä menneisyyden tragedian. Ainakaan kovin terveeltä ei vaikuta tapa, jolla hän tarkkailee ulkopuolisia ihmisiä puistossa. Mynnähtänyt mieli-parka.  Siitäpä ne pahat teot kumpuaa.

Virpi Hämeen-Anttila; Muistan sinut Amanda

Näin jälkikäteen ihmettelen, kuinka kummassa sain luettua näin mitäänsanomattoman kirjan, mutta koska siitä on jo useampi viikko aikaa, niin en nyt uskalla mennä sanomaan juuta enkä jaata.

Kirjassa nuoret aikuiset etsivät isäänsä, rakkautta ja omien vanhempiensa menneisyyden mysteereitä. Sitten tietysti vähän rakastutaan ja löydetään niitä isiä.

Hyvin suuri osa kirjasta on 70-lukulaisia taistolais-muisteluita ja vasemmistonuorten paatosta. Ne olivat minusta todella puuduttavia ja kirja olisi lyhentynyt mukavasti puoleen, jos nämä olisi kokonaan jätetty pois. Tämä poliittinen kehys oli kuitenkin kirjan juonen kannalta aivan irrallinen ja turha aihe. En voi olla ihmettelemättä, miksi se piti ottaa kirjaan mukaan.

Håkan Nesser; Tapaus G - Murha menneisyydessä

Tapaus G - Murha menneisyydessä on Van Veeterenin uran mitta. Murha, joka jäi selvittämättä vuosikausia sitten. Kirjassa Van Veeteren alkaa tutkia G:n tapausta uudelleen. G:n tapaukseen on viitattu muutamia kertoja Van Veeteren -romaaneissa, joten olihan tämä pakko lukea. Juuri ja juuri jaksoin kahlata läpi ja menihän siihen aikaa. Tietysti olen tyytyväinen, että luin; sainhan sarjan kunniallisesti pulkkaan.

Camilla Läckberg; Jääprinsessa

Läckbergin ensimmäinen Ericasta ja Patrikista kertova dekkari. Olen lukenut jo monta seuraavaa, mutta tätä ensimmäistä en ollut saanut käsiini ennen kuin nyt. Tykkäsin tästäkin ihan älyttömästi. Oli kiva lukea myös Erican ja Patrikin suhteen ensihetkistä. Ja Erican siskon vastenmielinen avioliitto näytti oikean karvansa näköjään jo tässä vaiheessa, hyi olkoon.
Murhan uhrina on Erican vanha koulutoveri ja murhaa selvitellessä menneisyydestä paljastuu kauan salaisuutena olleita tapahtumia. Osa vähän surullisiakin. 
Läckberg on varma ja vakuuttava.

Inger Frimansson; Kylmä maa

Aika hyinen paketti tämä Kylmä maa. Jatkoa Rotanpyytäjälle, jossa Rose piti Ingridiä vankina talonsa kellarissa. Nyt Ingrid toipuu vankeudestaan, mutta ei kovin helpolla.
Jokaisella romaanin henkilöllä on omat klikkinsä. Sitä melkein pelottaa, mitä kukakin päättää tehdä.
Vaikka tämä on jatkoa vain Rotanpyytäjälle, niin kirjassa seikkailee kaikkien Frimanssonin menneiden romaanien hahmoja! On murhaaja-kirjailija Tobias, koulukiusaaja-murhaaja Justine Dalvik ja monia muita. Ovelia fiiliksiä, kun ne alkoi paljastua tekstissä.
Oikein mukava lukukokemus, mutta ehdottomasti Rotanpyytäjän kannattaa olla lukenut ensin, jotta tämä itsenäiseksi mainittu jatkoteos aukeaisi oikein.

Matti Rönkä; Väärän maan vainaja

Jos pitäisi valita kaikista romaanihenkilöistä yksi, jonka kanssa joutuisi autiolle saarelle kaksin, niin Viktor Kärppä olisi yksi suosikkini =). Mikähän siinä onkin, että Viktor Kärppä vetoaa johonkin piiloksissa olevaan sisäiseen pisteeseeni, jota en tunnista.

Tällä kertaa Viktor ja Kiurun perheen poika löytävät ruumiin yksityisasunnosta. Mies on kuristettu rautalangalla. Herkkämielinen Viktor ei oikein tahdo kestää näitä ruumis-juttuja, hyi olkoon, ja ilmoittaa kontaktilleen poliisiin. Vitsejä sanaileva poliisi Teppo Korhonen lähtee rikospaikalle, mutta toteaa, ettei siellä mitään ruumista ole.

Kirjan aikana Roman Putron ruumis seikkailee milloin kenenkin ulkorakennuksessa, autokatoksessa tai mattokäärössä. Ja Viktor lupautuu selvittämään murhatun äidille, mitä oikein on tapahtunut. Hautaanhan poika pitää saada, kun vaan ruumis löytyisi.

Jopas oli taas viihdyttävä lukukokemus.

Åsa Larsson; Uhrilahja

Kautta aikojen olen harmitellut kirjoja, joihin päähenkilölle kirjoitetaan mukaan koira. Olen pohtinut, johtuuko se alkuperäistekstistä vai suomentajasta, kun koira esitetään aina niin huonosti. Joko inhimillistetään liikaa tai laitetaan tekemään täysin epäkoiramaisia temppuja. Koira saattaa tehdä sellaisia ihmeitä, mihin koira ei tosiaan pysty tai sitten koira kirjoitetaan mukaan vain osittain. Eli yhtäkkiä unohdetaan. Koiranomistaja-päähenkilö saattaa lähteä työmatkalle eikä missään kerrota, miten koiran käy sinä aikana. On jotain poliiseja, joilla koira muka matkustaa autossa mukana. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. Tosiasiassa homma ei toimi niin. Koira käy säännöllisesti tarpeillaan, syö ruokaa ja liikkuu. Koiraa ei voi jättää kyläreissun ajaksi autoon odottamaan. Tai edes työpäivän ajaksi.

Myöskään kuvailu "koira katsoi ikkunasta oravaa ja murisi" ei toimi. Murina on koiralle aina pelon ja pois pelottamisen reaktio. Muriseva koira pelkää ja on siksi hieman vaarallinen. Muriseva koira haluaa kohteen pois läheltään. Oikea koira vinkuu, ulisee, inahtelee tai jopa haukkuu oravaa, sillä oikea koira haluaa päästä oravan luo. Oikea koira sanoo, että odota, älä mene, haluan leikkiä sinulla! Ja heiluttaa innoissaan häntää. Oikea koira haluaa saada oravan kiinni, sillä koira rakastaa oravaa! Vai onko nyt niin, että koiraton suomentaja käyttää vääriä termejä kääntäessään murinaa. En tiedä.

Uhrilahja on paras koirakirja koskaan. Ehdottomasti paras. Missään muussa kirjassa ei ole kirjoitettu koiria näin oikein. Tässä koira puhuu ja tekee juuri niin kuin oikea koira.

Dekkarinakin Larssonin paras. Tykkään tykkään tykkään.

Kate Atkinson; Ihan tavallisena päivänä

Atkinsson oli minulle uusi tuttavauus eikä ollenkaan turha sellainen. Vaikka Ihan tavallisena päivänä olikin dekkari, niin ei pelkästään sitä. Kivasti paketoitu tarina, tai oikeammin usean tarinan nivouma. Jännittävää ja oivaltavaa tekstiä. Kuitenkin tämän kirjan lukemiseen meni älyttömän monta päivää, joko minulla oli keskittymishäiriö tai sitten kirjassa joku tarinan jatkuvuus oli puutteellinen. Ei tullut kertaakaan sellaista tunnetta, että oli pakko jatkaa eteenpäin.Tai että en voi laskea kirjaa käsistäni. Yritin etsiä sellaista flow´ta, mutta turhaan.

Kathy Reichs; Paholaisen luut

Paholaisen luut oli minulla syyskuussa hotellilukemisina työmatkalla , siksi jotenkin unohdin päivittää tämän kirjan lukulistalleni.

Temperance Brennan tutkii kellarista löytyneitä rituaalimurhan jälkiä. Nuoria ihmisiä on murhattu, mennään voodoon ja luonnonuskontojen maailmaan. Se oli vähän puuduttavaa; oppitunnit erilaisista pakanauskonnoista. Muuten mukava kirja, kuten nämä aina tuppaavat olemaan.

Matti Rönkä; Tuliaiset Moskovasta

Edelleen vakuuttavaa Viktor Kärppää, näistä tykkään hullun lailla. Luin Tuliaiset Moskovasta ja muutama viikko sitten, joten en muista juonen käänteitä niin tarkkaan, että niistä kannattaisi tähän mitään kirjoittaa. Olen vaan vähän heikkona Viktoriin, ei sille minkään voi =).

Håkan Nesser; Syntymämerkki

Van Veeteren tiimeineen saa selvitettäväkseen murhasarjan, jossa uhrit ovat saaneet häirintäsoittoja puhelimitse. Puhelimesta on kuulunut vain yhtä ja samaa musiikkikappaletta. On selvitettävä, mikä miehiä yhdistää ja mitä juuri tämä musiikkikappale tarkoittaa. Sen tutkimiseksi joudutaan kaivelemaan vanhoja vaiettuja tapahtumia. Niitähän alkaa löytyä.
Nesserit eivät ole koskaan mitään herkullisia eivätkä iloittele värikkäällä juonellaan. Nämä ovat tämmöisiä vähän tummia ja tasaisia, mutta ihan sujuvasti luettavissa.

Virpi Hämeen-Anttila; Railo

Inka ja Tepa muuttavat Pohjois-Karjalaan Tepan suurten elämyshotellihaaveiden perässä. Tepa painaa pitkää päivää lapsuutensa maisemissa ja taitaapa siinä sitten käydä niin, että talousasiat vähän kusevat kintuille. Inka laittaa kotia itselleen ja tyttärelle ja tutustuu samalla Tepan sisaruksiinkin, joihin Tepa ei ole pitänyt mitään yhteyksiä. Avioliitto alkaa rakoilla.

En ollut ennen lukenut mitään Hämeen-Anttilalta, mutta sen verran nyt kiinnostuin tästä, että varmasti aion jatkossa lukea. Railon henkilöt olivat minusta vähän liian kliseemäisiä. Runoja rustaava sikatilan isäntä, kylähullu käsityöläistaiteilija ja sitten itse Tepa. Niin tyypillinen vaimoa pettävä "liikemies". Mutta yksinkertaisista henkilöistä oli yksinkertaisen helppo lukea =). Pohjois-Karjala on aivan ihana ihana miljöö. Jo pelkästään se antaa monta plussaa. Toinen plussa siitä, että tämä ei ollut rakkaustarina tai romanttinen hömppä. SUURI plussa siitä. Piristävää lukea kirja, jossa ei rakastuta.  Miksi lähes kaikissa romaaneissa pitää rakastua? Ehkä siksi luen niin paljon dekkareita, koska ne ovat hyvin harvoin romanttista rakkauslässytystä.

Jo Nesbø; Lepakkomies

Lepakkomies on Nesbon ensimmäinen Harry Hole –sarjan romaani ja tekisi mieli sanoa, että sen kyllä huomasi. Tämä ei ollut läheskään niin hyvä, kuin sarjan myöhäisemmät. Meinasin vieläpä jättää kirjan keskenkin ainakin kaksi kertaa. Sivulla 70 otin kirjanmerkin välistä ja paukautin kannet kiinni. En jaksa enää, päätin. Mutta kummasti aloinkin sitten katumaan päätöstäni ja noukin vielä kerran kirjan käteeni. Ja siitä eteenpäin kirja sai vähän pontta ja jaksoin kuin jaksoinkin lukea sen. Alku vaan oli kamalan pitkästyttävä.

Erikoista tässä kirjassa oli se, että tapahtumapaikka oli Australia ja Harry Hole seikkaili siellä sujuvasti sikäläisten poliisikunnan ja aboriginaalien seurassa. Eli miljöö oli ainakin mielenkiintoinen. Aboriginaalit ovat mukavia ja oli kiva lukea heistä, mutta mielestäni liikaa paneuduttiin heidän faabeleihin ja legendoihin. Aina tuli uusi vertauskuvallinen tarina, miten kookaburralintu petkuttaa lepakkoa tai miten paholaisrausku sai pahan maineen jne. Nämä olivat tavallaan juonen kannalta ihan turhia, olisin mieluummin niiden paikalla ottanut vaikka jonkin aboriginaaleihin ja heidän menneisyyteensä liittyvän tietoiskun. No sen verran kuitenkin, että piti googlettaa minkälainen lintu kookaburra oikein on =).Tuo nimi nimittäin oli minulle ennestään tuttu, mutta siinä kaikki.

Jep. Tulihan sitä väkivaltaa, huume- ja alkoholisekoilua, prostituutiota ja röntyilyä. Ja aika paljon tulikin. Harry Hole menetti kaksi hammastaan Australian reissun aikana. Mietin, miten monta hammasta hänellä on varaa menettää tulevien kirjojen ja reissujen aikana. Taitaa hampaat loppua tuolla röntyilyn määrällä.

Nora Roberts; Rakkauden kuu

Tory ja Hope olivat parhaat kaverit lapsena kunnes Hope koki traagisen kuoleman murhaajan käsissä. Ja vaikka Toryllä tuntuu olevan kuudes aisti ja hän näkee asioita, joita muut eivät näe, niin ystävänsä murhaajaa hän ei kykene näkemään. Vuosikausia myöhemmin menneisyyttään ja perhettään paennut Tory palaa takaisin kotikaupunkiinsa. Takavuosien hirmuteot on selvitettävä, ennen kuin Tory voi jatkaa elämäänsä.

Rakkauden kuu oli kutkuttavan jännittävä kirja, sellainen perinteinen "kuka on se pahis" -juttu. Perushyvää robertsia. Ja tietenkin ryyditettynä rakkaustarinalla. Seksikohtaukset olisi voinut taas unohtaa, huokaus. Mutta minkäs teet, ne nyt vaan on näköjään pakko ympätä kirjaan kuin kirjaan.

Kristina Ohlsson; Tuhatkaunot

Olen ihan ihastunut Ohlssoniin! Tämä Tuhatkaunot oli vielä parempi, kuin vähän aikaa sitten lukemani Nukketalo, joka sekin oli  hyvä. Toivonpa todella, että Ohlsson jatkaa näitä kirjoja vielä pitkään.

Tuhatkaunoissa kuljettiin osittain laittomien maahanmuuttajien salakuljetusbisneksessä, osin perus-ruotsalaisen lapsiperheen tragediassa. Pappispariskunta on murhattu kotonaan ja rikostutkija Fredrika Bergman alkaa tutkia surmatyötä Alex Rechtin ja Pederin kanssa. Tiimin vahvistukseksi tulevan Joarin ja Pederin keskinäinen vihanpito ja kilpailu on herkullista seurattavaa. Peder-raukka, aina vähän seipään niellyt, ilkimys ja porukan ilonpilaaja - mutta niin pätevä poliisi. Fredrika tuli tässä kirjassa taas vähän läheisemmäksi ja tutummaksi.

John Ajvide Lindqvist; Kultatukka, tähtönen

Kultatukka, tähtönen -kirjaa on kehuttu ja kauhisteltukin sen huimapäisen ja trillerimäisen ja raa’an juonen vuoksi. Minäkin pidin kirjasta, mutta en kokenut sellaista äärimmäistä ihastusta, enkä ole ihailusta mykkänä. Siis olihan tämä nyt huikean jännittävä tietysti. Karmivakin, väkivaltainen, kuvottava, mutta myös mielenkiintoa ja kysymyksiä herättävä. Vaan siinä kaikki.

Kirja alkaa siitä, kun Lennart löytää pienen vauvan metsään haudattuna. Elossa, mutta vain melkein. Lennart päättää pitää Pikkuisen itsellään ja telkeää tämän kellariin. Pikkuisella on ihmeellinen kyky laulaa yliluonnollisen hyvin ja puhtaasti, mutta tämä ei tunne mitään eikä toimi muutenkaan normaalin lapsen tavoin.

Toisaalla elää Teresa, näennäisesti normaali tyttö, mutta ei kuitenkaan ihan. 14-vuotiaina nämä tytöt tapaavat ja siitä syntyy karmeaa jälkeä.

Olisin halunnut tietää enemmin. Minulle oli kamala pettymys, kun Pikkuisen mysteeri ei selvinnyt. Kenen lapsi Pikkuinen oli ja miksi hänet haudattiin elävänä metsään. Kuka oli synnyttänyt Pikkuisen ja joko hän oli huomannut vauvassa jotain erikoista? Siksikö hänet ehkä hylättiin? Mistä johtui, että Pikkuinen oli sellainen kuin oli. Entä miksi Teresa oli ”vähän erikoinen” tai miksi hänestä tuli sellainen?

Myös Lennartin pojan Jerryn kohtalo jäi auki, siitäkin olisin halunnut tietää enemmin. Paljon ohuen ohuita lankoja jäi päättelemättä. Loppu oli suoraan sanottuna ihan syvältä =). Höh.

Niin, jäi mainitsematta, että romaanin läpi kantava voima oli musiikki ja musiikkibisnes. Oli musiikkiagentteja, jotka halusivat hyväksikäyttää nuoria tyttömuusikoita, oli tuottajia ja äänittäjiä. Idolsia, nuorten välistä katkeraa kilpailua ja selkään puukottamista. Mutta myös netti- ja koulukiusaamista. Aika kamala maailma. Nyt taas muistan, miksi en haluaisi olla teini-ikäinen.

Koska olen itse maailman epämusikaalisin ihminen enkä ole kiinnostunut musiikista, niin ehkäpä tämä nuorten tyttöjen haluan tähdeksi -maailma ei oikein avautunut. En tuntenut kirjan musiikkikappaleista muita kuin pari Abban biisiä.