Åsa Larsson; Uhrilahja

Kautta aikojen olen harmitellut kirjoja, joihin päähenkilölle kirjoitetaan mukaan koira. Olen pohtinut, johtuuko se alkuperäistekstistä vai suomentajasta, kun koira esitetään aina niin huonosti. Joko inhimillistetään liikaa tai laitetaan tekemään täysin epäkoiramaisia temppuja. Koira saattaa tehdä sellaisia ihmeitä, mihin koira ei tosiaan pysty tai sitten koira kirjoitetaan mukaan vain osittain. Eli yhtäkkiä unohdetaan. Koiranomistaja-päähenkilö saattaa lähteä työmatkalle eikä missään kerrota, miten koiran käy sinä aikana. On jotain poliiseja, joilla koira muka matkustaa autossa mukana. Aamusta iltaan ja illasta aamuun. Tosiasiassa homma ei toimi niin. Koira käy säännöllisesti tarpeillaan, syö ruokaa ja liikkuu. Koiraa ei voi jättää kyläreissun ajaksi autoon odottamaan. Tai edes työpäivän ajaksi.

Myöskään kuvailu "koira katsoi ikkunasta oravaa ja murisi" ei toimi. Murina on koiralle aina pelon ja pois pelottamisen reaktio. Muriseva koira pelkää ja on siksi hieman vaarallinen. Muriseva koira haluaa kohteen pois läheltään. Oikea koira vinkuu, ulisee, inahtelee tai jopa haukkuu oravaa, sillä oikea koira haluaa päästä oravan luo. Oikea koira sanoo, että odota, älä mene, haluan leikkiä sinulla! Ja heiluttaa innoissaan häntää. Oikea koira haluaa saada oravan kiinni, sillä koira rakastaa oravaa! Vai onko nyt niin, että koiraton suomentaja käyttää vääriä termejä kääntäessään murinaa. En tiedä.

Uhrilahja on paras koirakirja koskaan. Ehdottomasti paras. Missään muussa kirjassa ei ole kirjoitettu koiria näin oikein. Tässä koira puhuu ja tekee juuri niin kuin oikea koira.

Dekkarinakin Larssonin paras. Tykkään tykkään tykkään.