Renate Dorrestein; Kivisydän

Kivisydän alkoi lempeänä ja nostalgisena lapsuuskuvailuna, mutta alkoi pikkuhiljaa muuttua arvoitukselliseksi ja uhkaavaksi tarinaksi. Jotain kamalaa oli tulossa vai oliko, ja kuinka kamalaa? Vähitellen alkoi jo oikein pelottaa, mihin tämä kaikki päättyy. Uhkaavia asioita alkoi tulla esiin vähä kerrassaan ja kirjaa tuskin olisi malttanut laskea käsistään, ellei olisi välillä ollut pakko hengittää ja rauhoittua.

 

Kivisydän on tarina synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mihin kaikkeen se voikaan johtaa! Tuo aihe on minulle kyllä hyvin vieras, en voi ymmärtää miten synnytyksen jälkeinen masennus voi saada tällaisia piirteitä. Voiko ihan oikeasti?! Onko nyt ihan varma, ettei kyseessä kuitenkin ollut osittain uskonto, masentunut äitihän kuitenkin viittasi hyvään ja pahaa, paholaiseen, Jumalaan ja siihen, miten paholainen pitää kitkeä pois. Jostainhan hän on saanut päähänsä uskonnon. Entä jos kyseinen äiti ei olisi koskaan kuullutkaan Jumalasta, voisiko näin tapahtua silti? Hrrr….

 

Miksiköhän tämä tarina oli niin tuttu. Kai muistaisin, jos olisin lukenut tällaisen kirjan aikaisemmin, mutta ihan tuli kyllä mieleen, että olen nähnyt tällaisen elokuvan. Saman tarinan, tai ainakin melkein. Vai onko kyseessä joku muu kirja, joka on ihan samanlainen?

Pirkko Arhippa; Murha on sydämen asia

En ollenkaan muista, olenko ikinä lukenut näitä Arhipan dekkareita. Tämä oli kiva pieni novellipituinen dekkari ja aivan uskomaton aikansa kuva. Kirja on kirjoitettu vuonna 68. Arhippa maalaa verrattoman sen ajan miljöön: naisten vaatetus kuvaillaan geometrisine väreineen, kumisaappaineen, sadehuivineen ja vöineen. Sisustuksen turkoosit seinät, punaiset sohvat ja sohvatyynyt... ai jukra! Ja nuoret lähtevät hippoihin, eivät bileisiin, kuten nykyään. Mutta kaikkein riemastuttavin oli lause: "... hänen shakatessaan välinpitämättömästi tanssilattilalla...". Siis aivan! Silloin sheikattiin, shakattiin!! En voinut olla nauramatta itsekseni.
Ai mutta entä se murhajuoni? No sellaista agathachristiemäistä kliseistä perussettiä. Niin perustavaraa, että lainasin heti seuraavan Arhippani eilisellä kirjastoreissulla. Näitäpä onkin sitten jokunen pino lainattavaksi, että ei ihan heti lopu kesken... useita kymmeniä ainakin =).

Henning Mankell; Valkoinen naarasleijona

Valkoinen naarasleijona oli neljäs Kurt Wallander –dekkari, jonka sain käsiini, mutta oikeassa järjestyksessä tämä oli jostain sieltä sarjan keskeltä. Tykkäsin ehkä enemmän niistä kolmesta muusta, jotka luin jo aikaisemmin. Valkoisessa naarasleijonassa kuljetetaan juonta toisaalta Etelä-Afrikassa ja toisaalta Ruotsissa. Etelä-Afrikan osio rakentuu salamurhan suunnitteluun, rotusortoon, buureihin ja Mandelaan. Ja suoraan sanottuna minua ei voisi vähempää kiinnostaa. En ole ollenkaan Afrikka-henkinen ihminen enkä edes tykkää lukea rotuerottelusta, mustista ihmisistä ja kaikesta sellaisesta kurjasta. Tämä kirja kantoi siis pelkästään Ruotsi-osuudellaan. Onneksi Wallander kompensoi hyvin. Tietenkin nämä kaksi eri maailmaa nivoutui sitten toisiinsa Wallanderin tutkimuksissa.

Luin tätä kirjaa varmaan viikon ja viimeisiä kymmeniä sivuja hartaasti monta päivää niitäkin. Huh, mikä urakka selvitä tästä.

Kathy Reichs; Luita ja tuhkaa

Luita ja tuhkaa on varmasti yksi Kathy Reichsin parhaita jännäreitä. Tämä  oli vakuuttavampi ja jotenkin lämpimämpi kuin aikaisemmat. Temperance Brennan tuntui inhimillisemmältä ja sielukkaammalta. Vieläkin näistä on minussa läsnä jokin sellainen kuiva asiallisuus ja ranskankielisillä nimillä kikkaillaan niin paljon, että se vaikeuttaa lukemista. Tämä kikkailu on kyllä selkeästi ironista ja huvittunutta, lukija voi hymähdellä niille alentuvasti.
Osittain aihe oli tällä kertaa rankka, alaikäisten tyttöjen houkuttelu tanssibisnekseen..., kaikkihan me tiedeteään miten tämä homma menee.
Historiallisesta aspektista paljon plussaa. Sekä Tempe Brennanin omista lapsuudenmuistoista että historiankirjoihin merkityistä tapahtumista. On aina kiva, kun löytää kirjasta jonkin sellaisen aiheen, johon itse on tutustunut aikaisemmin. Olen ollut aikaisemmin kovin kiinnostunut kirjassa esiintyvän taudin historiasta, lähinnä kyllä Suomessa, mutta kovin vaikuttava menneisyys sillä on.

Edelleenkään en muuten tiedä, miten kirjailijan sukunimi tulisi lausua?  Riks, Richs, Raihs, Raiks? 

Dan Brown; Kadonnut symboli

Vaikka minä en ole mikään salaliittoteorioiden ja salaseurojen ystävä, niin tämän hengästyttävän seikkailun sain silti luettua. Joku mielenkiinto Kadonneesta symbolista täytyi löytyä, vaikka en osaa sanoin kuvailla, mikä se saattoi olla. Koska näin jälkikäteen en paljon osaa sanoa, mikä tässä kirjassa olisi ollut sitä hyvää. Erikoisen ärsyttävää oli julkisten kulttuurihistoriallisten rakennusten pylväiden lukumäärissä, pituuksissa ja etäisyyksissä löytyvät salaiset merkitykset. Hohhoijaa. Siis että kun siinä ja siinä rakennuksessa on yhdeksän pylväsriviä julkisivun puolella ja kukin 33 metriä korkea ja seitsemän pylvästä luoteisseinustalla, joista vain puolet ovat 33 metriä korkeita, niin tämähän on selkeä viesti siitä, että symboli pitää tulkita sananmukaisesti jättämällä joka 33. merkki pois ja siirtämällä sitä yhdellä lounaaseen, jolloin kuution osoittaman kartan päätepisteeksi tulee kohde, joka on 3 kilometriä aarteesta pohjoiseen. Just. Tosi mielenkiintoista. 

Mutta miksei, vauhdikasta menoa, jännitystä, pahiksia ja hyviksiä eikä ihan varmuutta, kumpi kukakin on. Kyllähän tämä tästä. Samaa reteää menoa, kuin muut danbrownit. Kyllä minä tämän kestän.

Camilla Läckberg; Kivenhakkaaja

Kivenhakkaajaa ennen olen lukenut Läckbergiltä vain Saarnaajan ja pidin tästä Kivenhakkaajasta paljon enemmin. Todella paljon enemmin. Nyt oli vangitsevaa jännitystä ja kiehtovia juonenkäänteitä, tuskin maltoin odottaa aina seuraavaa lukua.Lisää Läckbergiä.

Mari Jungstedt; Kevään kalpeudessa

No niin, suhtauduin Kevään kalpeudessa –kirjaan melko samoin kuin aikaisempiinkin Jungstedtin dekkareihin, mutta kyllähän nämä nyt ihan kaikki samaa kaavaa noudattaa. Ei mitään uutta auringon alla. Tavallaan tämä oli ehkä vähän kehittyneempikin tarina kuin varhaisemmat. Toimittaja Johan Bergin ja vaimonsa Emma Winarven tarina on mielestäni aivan toiselta planeetalta. Miksi se on otettu mukaan tähän kirjaan? Miksi sotkea tavallinen murhajuttu täysin irrallisen pariskunnan avioliittotarinalla.

Tässä kirjassa oli kiehtovaa se, miten hirviöäiti tuhosi lapsiensa mielenterveyden. Traagisia lapsuusmuistoja ja kurjia kohtaloita.Olihan se vähän surullista.

Simon Beckett; Kuolleiden kuiske

Oikeuslääketieteen asiantuntija David Hunter vierailee Yhdysvalloissa ja kuinka ollakaan; joutuu kesken vierailunsa osallistumaan murhatutkintaan. Pahoin mädäntynyt ja matoja kuhiseva ruumis on sidottu pöytään, mutta murhaajaksi epäilty on kuollut jo aikapäiviä sitten. Ei muuta kuin hautaa avaamaan. Kuulostaa aika railakkaalta ja vauhdikkaalta, mutta vähän jahkailun makua tässä oli. Välillä yhdysvaltalaiset kollegat olivat sitä mieltä, että britti-asiantuntijaa ei tulisi edes laskea murhapaikalle, välillä taas hänet kutsuttiin tutkimaan ruumista. David itsekin soutaa ja huopaa edestakaisin.

Kuolleiden kuiske sisältää verrattain paljon ällöttäviä kuvauksia ihmisruumiin mädäntymisestä. Hyh.

Mutta kyllä tästä lopulta kätevä murhajuttu kietaistiin. Ei ihan Kuoleman anatomian ja Luihin kirjoitetut veroinen, mutta mukiinmenevä.