Kivisydän alkoi lempeänä ja nostalgisena
lapsuuskuvailuna, mutta alkoi pikkuhiljaa muuttua arvoitukselliseksi ja
uhkaavaksi tarinaksi. Jotain kamalaa oli tulossa vai oliko, ja kuinka kamalaa?
Vähitellen alkoi jo oikein pelottaa, mihin tämä kaikki päättyy. Uhkaavia
asioita alkoi tulla esiin vähä kerrassaan ja kirjaa tuskin olisi malttanut
laskea käsistään, ellei olisi välillä ollut pakko hengittää ja rauhoittua.
Kivisydän on tarina synnytyksen jälkeisestä
masennuksesta. Mihin kaikkeen se voikaan johtaa! Tuo aihe on minulle kyllä
hyvin vieras, en voi ymmärtää miten synnytyksen jälkeinen masennus voi saada
tällaisia piirteitä. Voiko ihan oikeasti?! Onko nyt ihan varma, ettei kyseessä
kuitenkin ollut osittain uskonto, masentunut äitihän kuitenkin viittasi hyvään
ja pahaa, paholaiseen, Jumalaan ja siihen, miten paholainen pitää kitkeä pois.
Jostainhan hän on saanut päähänsä uskonnon. Entä jos kyseinen äiti ei olisi
koskaan kuullutkaan Jumalasta, voisiko näin tapahtua silti? Hrrr….
Miksiköhän tämä tarina oli niin tuttu. Kai muistaisin, jos olisin lukenut tällaisen kirjan aikaisemmin, mutta ihan tuli kyllä mieleen, että olen nähnyt tällaisen elokuvan. Saman tarinan, tai ainakin melkein. Vai onko kyseessä joku muu kirja, joka on ihan samanlainen?
Tuttuuden tunteeseen en osaa ottaa kantaa, kerro ihmeessä jos keksit toisen vastaavanlaisen kirjan! Mie tykkäsin tästä kovasti ja olen pariin otteeseen sen lukenutkin.
VastaaPoistaOli kyllä ihan tämän vuoden vaikuttavimpia lukuelämyksiä! Mutta tosiaan jäi kiusaamaan tuo tuttuus. Nyt olen melko varma, että joku elokuva oli samanlainen ja olisin itse ollut sen verran pieni, että joko katsoin sitä vanhempieni kanssa tai sitten vanhempani kielsivät jossain vaiheessa katsomasta, kun alkoi muuttua rankaksi. Hyvin vanha elokuva, tätä kirjaa vanhempi.
VastaaPoista