Mari Jungstedt; Hiljaisuuden hinta

Kesäfiiliskirja. Lomaillaan, retkeillään Ingmar Bergmanin hengessä ja maisemissa, keskustellaan elokuvista ja vietetään yhteisiä illanviettoja. Kunnes seurueesta katoaa ensin yksi ja sitten toinen.

Napakka pikkukiva dekkari, kuten dekkarit yleensä. Ehkä tässä oli jopa tavoitettu sellaista tunnelmaa, jota ei muissa jungstedteissä.

Patricia Cornwell; Scarpetta

Siitä on tosi kauan, kun viimeksi Cornwellia luin enkä ole edes ihan varma, olenko lukenut kaikkia sarjan kirjoja tähän Scarpetta-romaaniin saakka. Olen aina suhtautunut näihin vähän kaksijakoisesti. Tavallaan tykkään ja tavallaan en.  Jännitys on aina taattua laatua ja juonenmutkaa on jos jonkinlaista. Loppuratkaisu on usein aika lennokas ja tuntuu siltä, että mutkia on vähän suoristeltu, jotta kaiken saisi osumaan kohdilleen. Itse Kay Scarpetta on merkillisen täydellinen hahmo ja voi miten kummasti hän osuukaan aina tapahtumien keskipisteeseen. Mutta sitä samaa esiintyy suurimmassa osassa dekkareita =). On aika tavanomaista, että päähenkilö joutuu jossain vaiheessa tarinaa murhaajan kidnappaamaksi. Tai hullun fanin häirinnän kohteeksi (siis anteeksi nyt vaan; kuolinsyyntutkijalla faneja??).Olisiko nämä myös vähän kuivakoita. Niin paljon teknologiaa ja lääketieteellistä kuvailua.

Scarpetta –romaanissa niin murhattu kuin murhasta epäiltykin sairastavat pienikasvuisuuden geenimutaatiota. Tämä oli mielenkiintoista! Olenkin jo kyllästynyt homoihin. Hyvä että vaihteeksi maailma avautuu kääpiöiden suuntaan.

Scarpettan ja vanhan kollegan, Marinon, mennyttä suhdetta ruodittiin minusta ihan turhaan. Muutenkin nämä henkilökohtaisuudet murhatutkimuksen keskellä ovat joskus vähän tylsiä. Ainakin minulle Scarpetta on jäänyt niin etäiseksi hahmoksi, että en janoa hänestä sellaisia henkilökohtaisuuksiin meneviä paljastuksia, kuin jostain toisesta romaanisarjan etsivästä. Toisaalta nyt voisi olla aika aloittaa sarja alusta  Post Mortem -romaanista.

Erikoista muuten; arvasin syyllisen jo hyvin varhaisessa vaiheessa, se oli tavattoman läpinäkyvästi kirjoitettu. Yleensä en arvaa, toisaalta en yritä arvaillakaan =).

Ann Cleeves; Kuolonkukkia

Olen lukenut Cleevesin Shetlanti-sarjan ja pidin siitä melko paljon, vaikka sen viimeinen romaani ei enää oikein kolahtanut. Jännä juttu muuten: siinä murha tapahtui lintubongareiden keskuudessa ja samalla teemalla alkaa tämä Kuolonkukkiakin. Tutkijana on Vera Stanhope; ylipainoinen ja aika homssuiseksikin kuvailtu komisario. Joka on lisäksi yksinäinen ja matkalla hyvää vauhtia kohti alkoholismia. 

Minua vähän ärsytti Vera Stanhopen rooli poliisiyhteisössään. Alaiset pelkäsivät Veraa, joka ei yhtään helpottanut tätä tilannetta käyttäytymällä monesti ylimielisesti ja vallanhaluisesti pitäen tutkimustulokset vain itsellään. Alaisia dissattiin nyt ihan selvästi. Ja miksi Veran piti olla niin pirun katkera, kateellinen ja ilkeä. Ei kai tuommoisesta pomosta kukaan voi pitää. Vera ei esimerkiksi tiennyt kaikista alaisistaan, onko näillä perhettä ja lapsia vai ei. Tuntuu vähän omituiselta asetelmalta? Etteikö tietäisi työkavereiden perhesuhteista tuon vertaa?

Kirjan murhajuttu oli ihan kätevä, murhaaja oli aika ilmeinen, toisaalta olisi voinut olla kuka tahansa muukin romaanin henkilöistä =). Vera Stanhopeja on kuulemma tehty telkkariin, en sitten tiedä, ovatko ne samoja juttuja kuin kirjoissa, vai mukaileeko ne vain kirjoja.

Håkan Nesser: Münsterin juttu

Münsterin jutussa ei rikostutkintaa suorittanutkaan komisario Van Veeteren, vaan nimensämukaisesti kollega Münster. Hyvä näin, sillä minusta Münster on vähän inhimillisempi ja ystävällisempi hahmo kuin tuo seipään niellyt jäykkä Van Veeteren.

Vanhus murhataan vuoteeseensa kostean juhlaillan jälkeen. Toinen saman seurueen jäsenistä katoaa ja kolmanneksi vielä yksi naapureista häviää kuin tuhka tuuleen. Jotainhan näillä tapauksilla on oltava tekemistä keskenään, mutta mikä voi olla yhdistävä tekijä. Jossain vaiheessa aloin arvata, mikä tämä juonikuvio on. Ihan ok, mielestäni ehkä hieman parempi kuin muut Nesserit.

Jussi Adler-Olsen; Vanki

Tässäpä vasta hauska tuttavuus, olen ihan myyty!

Murharyhmän etsivä Carl Mørck palaa sairausloman jälkeen työmaalleen haavoituttuaan vakavasti työtehtävässä. Hän kärsii traumoista ja motivaation puutteesta ja työkaverit saavat tuta sen. Niinpä  Mørckia varten perustetaan poliisitalon kellariin, tarpeeksi kauas, oma osasto.  Q-osaston on tarkoitus tutkia vanhoja selvittämättömiä juttuja. Työntekijöitä on tasan yksi, Carl. Mutta avustajakseen hänelle osoitetaan syyrialainen työhönohjattu maahanmuuttaja Assad. Ihana, hurmaava, hupaisa Assad, jonka avut eivät jääkään vain kahvinkeittoon ja siivoukseen.

Sattuman oikusta ja Assadin ansiosta ensimmäiseksi Q-osaston jutuksi valikoituu viitisen vuotta aiemmin kadonnut valovoimainen, kadehdittu, karismaattinen, vihattu ja rakastettu poliitikko Merete Lynggraad. Kirjassa käytetään aikahyppyjä ja osin seurataan sitä, miten Merete katoaa. Nämä aikahypyt ovat minulle aika vastenmielisiä, mutta kestin sen tässä kuin nainen.  

Merete Lynggraadin katoamistapaus ei ole kirjan parasta antia ja varsinkin lopun "miten kaikki selviää"-huipennus on minusta sekava. Mutta Carl ja Assad ovat ihania! Kirjan kieli ja sanailu on osuvaa ja hauskaa (ja jälleen kerran: pointsit suomentajalle!). Monta kertaa laittaessani kirjaa pois en voinut kuin hymyillä itsekseni. Parasta on huumori, jota ei tehdä tarkoituksella, vaan hienostunut, melkein salainen, rivien välistä pirskahteleva huvittuneisuus.

Valitettavasti kirjan kansi ei ollenkaan anna oikeutta kirjalle. Voi kun siinä olisi siivouskärry ja turkoosit muovihanskat. Ja sitten ehkä.. ehkä salkku.

Michael Connelly; Tunnelirotta

En muista ihan äkkiseltään, mikä kirja olisi ollut yhtä tuskaista tervanjuontia, kuin Tunnelirotta. Ehkä vika ei ollut kuitenkaan kirjassa, vaan siinä että oma keskittymiskykyni oli nyt tipotiessään ja pystyin lukemaan tätä vain tipoittain. 

Olen aikaisemmin lukenut Connellyn Betoniblondin ja tykkäsin siitä hieman enemmin. Tunnelirotta sijoittuu aikaisempaan ajankohtaan, se on Harry Bosch-sarjan aloitus. Erikoista kumminkin, että kummassakin näistä romaaneista viitattiin monta kertaa menneeseen murhatapaukseen, joka oli Harry Boschille jonkinlainen vedenjakaja. Väkisinkin pani miettimään, että palataankohan joka ikisessä kirjassa aina tuohon samaan Nukentekijäksi nimettyyn murhaajaan. Minusta on vähän erikoista viitata kirjassa (useassa kirjassa!) sellaiseen menneeseen murhatapaukseen, joka on tapahtunut jo ennen kirjasarjan aloittamista. Tapaukseen, joka on olemassa vain virtuaalisesti eikä lukija koskaan saa luettavakseen kyseistä murhajuttua. No niin tai näin, Nukentekijän tapaus oli vain sivujuoni.

Tunnelirotassa ruumis löytyy huoltotunnelista ja etsivä Harry Bosch tunnistaa ruumiin vanhaksi Vietnam-tuttavakseen. Aluksi yliannostukselta vaikuttava kuolema osoittautuukin suuremman rikos-, ryöstö- ja salajuonivehkeilyn osaseksi. Poliisilaitoksella hyljeksitty ja ylenkatsottu Bosch hyppää FBI:n kelkkaan tutkinnassa. Kaikilla viranomaisilla ei ole puhtaat jauhot pussissaan.

Nora Roberts; Enkelten putous

Reece pakenee traumoja aiheuttanutta menneisyyttään ja saapuu Angel's Fistin pikkukaupunkiin. Auto hajoaa ja hän joutuu majoittumaan hotelliin. Ja sitten Reece joutuu murhan silminnäkijäksi. Mutta kukaan ei usko häntä, traumatisoitunutta hysteeristä naista. Eihän mistään löydy ruumista, kukaan ei ole kadoksissa eikä kukaan muu ole nähnyt mitään. Mutta Reece on vakuuttunut, että joku on murhattu ja joku pikkukaupungin asukkaista on murhaaja. Vaan kuka?

Nora Roberts ei ole koskaan aivan huono (paitsi Valkeassa silkkiliinassa, joka oli niin avuton, että en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut), nämä ovat mukavan aikaa tappavia tarinoita. Pitkähän tämä oli ollakseen puoliromanttinen hömppäromaani ja vielä murhajuttukin. Mutta eteni silti vauhdikkaasti. Ainoastaan kirjan seksikohtaukset ärsyttivät, kuten ne aina tekevät.

Plussaa siitä, että Reece oli kokki; ruuanlaittoon, maustamiseen, tuoreisiin yrtteihin, paistamiseen ja valkosipuliin paneuduttiin asiaan kuuluvalla hartaudella.