Michael Connelly; Kuilun partaalla

Luin aiemmin tänä vuonna Connellyn Runoilijan, jossa FBI-agentti Rachel Walling jahtasi sarjamurhaajaa. Kuilun partaalla on jatkoa sille. Tässä Walling sai seurakseen eläkkeelle jääneen yksityisetsivä Harry Boschin ja taas jahdataan sarjamurhaajaa. Mutkatonta ja lennokasta rikostutkintaa. Nyt kun vaan saisi näitä käsiin aikajärjestyksessä, minua häiritsee kun on jäänyt varhaisempia kirjoja lukematta ja Harry Boschin yksityiselämä pomppii miten sattuu menneeseen ja tulevaan. 

Taidan ihan oikeasti tykätä Connellystä kirja kirjalta enemmän ja enemmän. Aluksi nämä tuntuivat liian eleettömiltä ja maskuliinisilta tai ehkä jotenkin liian "perusdekkareilta", joissa ei ollut mitään omintakeista. Mutta nämähän ovatkin poikkeuksellisia juuri siksi, että ovat niin perusdekkareita, toisin kuin mitkään muut =). Kesti näköjään oman aikansa, että tähän maailmaan pääsi sisään.

Nora Roberts; Revontulet

 

Nate Burke on menettänyt parinsa ampumavälikohtauksessa ja hakeutuu traumatisoituneena Alaskaan Lunacyn pikkukaupunkiin poliisipäälliköksi. Lunacyssä odottaa murha tai pari ja ehkä myös rakkaus...

Ai että miten mukavia ja viihdyttäviä kirjoja nämä robertsit ovatkaan =). Tämä oli ihan huippuviihdettä. Poliisit ovat komeita ja miehekkäitä, naiset itsenäisiä ja seksikkäitä. Vau. Ja sitten miljöö. Pidän mahdottomasti tällaisista pikkukaupunki-tarinoista, eli melko suljetuista piireistä, joiden henkilöt todella oppii tuntemaan tarinan aikana. Ne ovat jotenkin niin kodikkaita ja lämpöisiä.

Jo Nesbø; Lumiukko

Birte Becker katoaa kotoaan. Aviomies on työmatkalla ja asuntoon jää vain poika, Jonas. Joku on rakentanut pihaan lumiukon, jonka kaulaan kadonneen Birten huivi on kiedottu.

Birte ei ole ainoa, joka katoaa.Tulee muita, äitejä ja vaimoja.

Harry Hole on varma, että Osloon on iskenyt sarjamurhaaja, vaikka ruumiita ei ole edes löydetty. Vain lumiukkoja siellä sun täällä. Hän alkaa etsiä yhdistävää tekijää. Harryn parina työskentelee uusi tulokas poliisipiirissä; kirpakka Katrine Bratt.

Tämä romaani maittoi minulle. Olen lukenut aikaisemmin vain yhden Nesbon, Veritimantit, mutta Lumiukko oli paljon parempi. Tässä Harry Hole ei ollut niin epätoivoisen pahasti alkoholisoitunut kuin Veritimanteissa.

Jussi Adler-Olsen; Aakkostalo

Brittilentäjät tekevät pakkolaskun Saksan maaperälle ja pakenevat henkensä edestä takaa-ajajia. Paikalle sattuu sopivasti juna, joka kuljettaa sotatrauman vahingoittamia ss-upseereita mielisairaalaan. Bryanin ja Jamesin on sulauduttava joukkoon tekosairaina. James ymmärtää sentään saksaa, mutta Bryan ei sanaakaan.

Tästä alkaa kaksikon hurja selviytymistarina vihollismaassa ja sen mielisairaalassa. Kun olin lukenut ensimmäiset 200 sivua järkyttävää mielisairaankohtelua ja väkivaltaa, alkoi tuntua siltä, että eihän tästä mitään tule. Jatkuvasti veri lentää ja iskuja ja lyöntejä tulee sieltä sun täältä. Kuinka paljon ihmistä voi lyödä, ennen kuin henki lähtee? Kuinka monta kertaa voi kallo kolahtaa betonilattiaan ilman että vieläkään kuolee. Aina mennään tajuttomaksi ja kylkiluita menee poikki. Miten tuollaisissa oloissa kukaan pysyy hengissä! Sähköshokkeja, verensiirtoja, likaisia tatuointineuloja, pillereitä, joilla potilas saadaan vihannekseksi, jäätävää pakkasta, huonoa ruokaa ja jälleen pahoinpitelyä. Huh! Mutta ei tämä pelkkää mielisairaalakertomusta ollut. Oli myös hurja pakomatka ja sitten hypättiin vuosikymmenien päähän ja siellä alkoi uusi tapahtumaketju.

Aihe oli mielenkiintoinen, todella. Loppu oli ihan käsittämättömän hengästyttävää kilpajuoksua. Ja jälleen väkivaltaa. Tästä aiheesta olisi saanut ehkä vieläkin paremman kirjan, vaikka ei tämäkään huono ollut. Kirjan hahmoista Laureen-vaimo jäi minusta tosi ohueksi ja huonosti kirjoitetuksi, häneen ei oikein päässyt tutustumaan.

Michael Connelly; Sokkelokuja

Harry Bosch on tutkinut nuoren naisen katoamista yli kymmenen vuotta. Tapaus vaan ei ole koskaan selvinnyt. Nyt sarjamurhaaja on päättänyt tunnustaa tehneensä kyseisen murhan muiden murhien joukossa. Hänelle on ehdotettu sopimusta, jossa kuolemanrangaistus vaihdetaan elinkautiseksi. Murhaaja opastaa poliisit paikalle, johon hän on piilottanut nuoren naisen ruumiin.

Mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Moni poliisi pääsee hengestään ja Bosch on ainoa, joka osaa epäillä ja vedellä oikeista naruista.

Näissä Connellyissä on näköjään aina mukana pahis-poliisit tai pahis-virkavalta tai vaikka sitten pahis-lakimiehet ja -tuomarit. Nämä vaan ovat näköjään siten rakennettuja. Ja minulle tulee näistä vähän mieleen Karin Slaughter ja tämän etsivät. Hyvää viihdettä, sopivaa kesälukemista ja plussaa siitä, että ovat vähän normaalia paksumpia romskuja. Varsinkin mökillä sellaisia tarvitsee.

Inger Frimansson; Häränsydäminen mies

Häränsydäminen mies ei ollut Frimanssonin parhaita, mutta mukava tämäkin. Palomies saa surmansa työtehtävissään ja läheinen työkaveri epäilee kuolemaan liittyvän jotain hämärää. Lukijaa viedään vähän kuin pässiä narussa, kun syyllistä etsitään. Ensiksi sitä epäilee syylliseksi yhtä, mutta sitten se alkaa vaikuttaa liian ilmeiseltä syylliseksi… hetken miettii jo toista, mutta ei… ei… sen on pakko olla sittenkin… Aika kiemurainen juttu ja mukana hieman pahaa enteilevä sivuhenkilöiden suhteen kehittyminen. Sellainen, mistä ei kyllä hyvää seuraa.

Majgull Axelsson; Kuparienkeli

Kuparienkeli ei ollut ihan yhtä taianomainen, kuin aikaisemmin lukemani Huhtikuun noita ja Kuiskausten talo. Ne saivat minut suorastaan mykistymään, mutta kyllä Kuparienkelissäkin oli pikkuisen taikaa ja pikkuisen mystiikkaa. Axelssonin Toista tietä –romaania en juurikaan muista, ilmeisesti se ei tehnyt minuun niin kovaa vaikutusta.

Voi olihan tämä hyvä kirja. Päähenkilöitä on useita vaihtuen luvusta toiseen, mutta kaikkein eniten puheenvuoroa annetaan Minnalle. Jokaisella on oma salaisuutensa ja kipukohtansa, mutta Minnalla se on pahin. Sitä pihdataan ja pantataan loppuun saakka vihjaillen välillä. On aika karmeaa joutua arvailemaan, miten salaisuus ratkeaa. Ja niin, onhan se aika hirveä.

Joy Fielding; Pikku nukkeni

Amanda Travis saa järkytyksekseen kuulla, että hänen äitinsä on ampua pamauttanut miehen hengiltä. Amanda, joka on tehnyt koko aikuiselämänsä töitä päästäkseen eroon äidistään ja lapsuusmuistoistaan, ottaa vastahakoisesti yhteyttä menneisyyteensä ja niinhän siinä käy, että mielipahalta ei voi välttyä. Amandan ja äidin suhde ei ole ollut koskaan hyvä, äiti on nujertanut tyttärensä henkisesti. Menneisyyden haamut ja ikävät lapsuusmuistot eivät jätä häntä rauhaan. Amanda alkaa selvittää perheensä menneisyyttä. Miksi kummassa hänen äitinsä on murhannut täysin tuntemattoman sivullisen? Selvitystyössä auttaa Amandan ex-mies Ben. Niin ja tietenkin pariskunnan välille syttyy jälleen romanssi, ei kai tätä kukaan voi olla arvaamatta.

Pikku nukkeni jaksoi viihdyttää mukavasti, kuten Fieldingit aina. Kovin syviä virtoja näistä ei voi löytää eikä ole tarkoituskaan. Tämä oli ehkä vähän asiallisempi kirja kuin edellinen Fieldingeltä lukemani Valheita ja kuiskauksia.