Peter Franzen; Tumman veden päällä

Herrajumala mä olen ihan järkyttynyt! Niin hyvän kirjan juuri luin ja oli kyllä aluksi ihan siinä ja siinä, että viitsinkö tuota kirjastosta edes mukaani ottaa, epäilin suunilleen tietäväni mistä se kertoo ja pelkäsin, etten kestä surullista aihetta. Mutta olipa hyvä, että kirjan lainasin. Se kiehtoi minua tuon raskaan aihepiirin ohella upealla ajankuvalla 70-luvusta. Sain tästä kirjasta irti paljon eri ulottuvuuksia.

Tumman veden päällä kertoo Peten tarinaa 70-luvulla muutaman vuoden ajalta ennen kouluikää ja ekaluokkalaisena. En voi olla miettimättä, kuinka paljon Peten tarinasta on faktaa Peter Franzenin omasta lapsuudesta. Uskoisin, että suurin osa.

Perhe on melkein idyllinen suomalainen lapsiperhe 70-luvulta, mutta isä on humalapäissään aggressiivinen ja kirjassa kuvailtu perheväkivalta on kamalaa ja järkyttävää. Tuollaista varmaan on monessa perheessä ollut ja on edelleen. Vai onko! Haluaisin uskoa, että eihän oikeasti voi olla! Siinä sai lukija olla varpaillaan ja pelätä mitä tuleman pitää, varsinkin kun asiat oli kuvattu pikku-Peten kulmasta. Pieni lapsi elää kuin pussissa, eikä näe ennalta syitä ja seurauksia pitkälle, asiat tulevat hänelle vain eteen reaaliajassa sellaisina kuin tulevat. Ei ole mahdollista sulkea silmiä ja kurkkia varovasti sormien raoista, jos televisio-ohjelma on liian pelottava. Sen sijaan asiat hyökyvät päälle.

Peter Franzen on syntynyt samana vuonna kuin minä ja kirjan pikku-Pete elää siis täsmälleen samassa iässä samaa aikaa, kuin minä aikoinani. Siksi tämä tekee ihan mielettömän nostalgisen ajankuvan, jota en voi lakata ihmettelemästä ja ihailemasta! Esimerkiksi: oliko n. vuonna 76 lastenistuimia olemassakaan? Kirjassa sellainen laitetaan Peten pikkusiskolle. Minä en koskaan muista että sellaisia olisi käytetty (tosin ei minulla ollut pikkusiskoakaan, joka sellaista olisi käyttänyt noin vuonna 1976 – muistan vain sen, että me lapset pyörimme autoissa miten sattuu etu/takapenkeillä ilman mitään turvavöitä). Voi muistan nuo muoviset keltaiset, punaiset ja siniset pikkuautot, Volvot ja Saabit. Matchboxit. Autoradat! Lakupötköt! Turkishatut, häntähatut! Enstex-haalarit! Datsun 100A:n, jollainen meilläkin oli. Kuin olisin sukeltanut omaan lapsuuteeni.

Kieli on myös aivan kiehtovaa: sana pirri, onko sellainen sana ihan oikeasti ollut käytössä! Tarkoittaa siis pojan pippeliä. En ole eläissäni kuullut tuollaista ilmausta. Ja sitten mahdottoman mielenkiintoinen sanamuoto, joka esiintyy mm lauseissa ”Olesta isä sitten tarkkana…” ja ”Meestä pikkujakkaralle istummaan” sekä ”Käystä sie Pete sanomasa…”. Olesta ja Meestä ja Käystä. Hyvä tavaton, eihän tuollaisia voi ollakaan =), ne ovat kai kehotuksia Olepa ja Menepä ja Käypäs. En ole ikinä ennen kuullut tuollaisesta taivutuksesta. Ihan riemastuttavan hauskaa.

Lisää mielenkiintoista: Peten perhe lähtee käymään lestadiolaisten kesäpäivillä tai jossain seuroissa olematta kuitenkaan itse lestadiolaisia. Mitenköhän tavallista tuo on ollut? Siis miksi sinne menisi kukaan muu kuin lestadiolaiset itse, minusta hyvin hyvin hämmentävää. Ja kiehtovaa. Onko oikeasti edes hyväksyttyä, että ulkopuoliset menisivät sinne syömään ilmaista hernekeittoa ja pannaria. Edelleen aivan hurmaavan kiehtovaa.

Kun Pete saa isältä piiskaa, niin äiti hoitaa piiskanjälkiä suolavedellä. Anteeksi mitä? Suolavedellä? Sehän kirvelee ihan perkeleesti ja tuskin edes hoitaa jälkiä yhtä hyvin kuin vaikka joku apteekin voide. Ja kyllä, vuonna 1977 (noin) oli apteekin voiteita vaikka minkälaisia. Mutta Peten perheessä käytettiin alkukantaisia puoskarointi-menetelmiä vielä tuohon aikaan.

Lumoava kirja, en olisi uskonut… Lapsuusmuistot ovat aina ihania, tässä tarinassa oli vielä ihan oma taikansa mukana. Melkoinen taikuri tuo Peter Franzen.