Virpi Hämeen-Anttila; Käärmeitten kesä

Käärmeitten kesä jatkaa Yön sydän on jäätä –romaanista tutun Karl Björkin sarjaa. Karl on virkamies, jonka intohimoisiin harrastuksiin kuuluu rikosten ratkaisu. Tässä sarjan toisessa osassa eletään 1921 –luvun Helsingissä. Helsingin historiasta kiinnostuneet saavat tästä varmaan mahtavasti hienoja historiallisia kiksejä.

Rikkaan leskirouvan, Alina Jegoroffin, kuolema ei vaikuta luonnolliselta. Karl Björkin tie vie hurmoksellisen uskonnollisen liikkeen kokouksiin ja hallusinaatioiden tuolle puolelle. Ja nuori mies kun on, niin tietenkin omat naisasiat vaativat osansa. Björkissä on vähän keikarin vikaa. Mielenkiintoista muuten oma suhtautumiseni häneen: tässä toisessa osassa pidin sankarista jo vähän enemmin, kuin ensimmäisessä osassa.

Jostain kumman syystä lukiessani tätä kirjasarjaa (kolmas on nyt menossa jo), unohdan autuaasti koko ajan, että kirjoittaja on Virpi Hämeen-Anttila. En tiedä ketä ajattelen kirjoittajaksi, mutta tämä ei vain ole ollenkaan hämeen-anttilamainen. Jotenkin nämä kirjat ovat niin omanlaisiaan! Ja tarkoitan tätä positiviisesti ajatellen. Mielenkiintoista havaita itsessäni lukijana tällaisia ominaisuuksia.

Samuel Bjørk ; Yölintu

Samuel Björkin Yölinnussa oli mukava rikostarina pohjana, mutta en ihan varauksettomasti pidä näistä päähenkilöistä, eli Mia Krügerista ja Holger Munchista. En varsinkaan Miasta, joka vetelee pillereitä ja huumeita ja viinaa ja on joka toisella sivulla tekemässä itsemurhaa. Mielestäni Mia on aivan liian tasapainoton ihminen yhtään mihinkään toimintaan, edes työssä käymiseen. Niin ja hänellä on vielä ase, kuten poliiseilla tuppaa olemaan. Kaksoissisar on kuollut jo yli kymmenen vuotta takaperin ja edelleen Mia hautoo asian suhteen itsemurhaa rypien huonon omantunnon pauloissa. Tekisi mieli sanoa, että jotain rajaa =).

Mutta jos unohdan Mian ongelmallisuuden, voin nauttia tästä murhatarinasta kuten mistä tahansa hyvästä dekkarista. Nuori tyttö löydetään murhattuna, rituaalinomaisesti aseteltuna pentagrammin sisään kynttilöiden ja linnunhöyhenten koristaessa asetelmaa. Jäljet johtavat nuorisokotiin, jossa monella ihmisellä on salailtavaa ja luurankoja kaapissa.

Björkin romaaneissa kielen rakenne on omituista. Lyhyttä töksähtelevää kieltä ja paljon keskeneräisiä, vajaita lauseita ja kesken jäänyttä dialogia aivan kuin puheessa. Yleensä kirjoitetussa kielessä sellaista on tapana välttää. Kirjan alussa se häiritsee yleensä enemmin, mutta siitä pääsee yli tarinan jatkuessa ja lopussa sitä ei enää edes huomaa, kun asiaan on tottunut. 

Enni Mustonen; Emännöitsijä

Emännöitsijä on syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 3. osa. Ihanan Idan ihana tarina jatkuu tässä kirjassa taiteilija Albert Edelfeltin perheessä. Ida emännöitsee varsin itsenäisenä neitinä taiteilijaseurueita isäntänsä ateljeerissa ja tuntuu olevan aika korvaamaton henkilö. Naissankarina tunnettu Edelfelt koskettaa Idan romantiikankaipuista sydäntä. Ja mitäs sitä sitten onkaan tapahtunut kautta aikain isäntien ja palvelustyttöjen kesken…

Kirjan lopussa Ida muuttaa Tukholmaan.

Voi huokaus, nautin mahdottomasti!

Nele Neuhaus; Susihukka

16-vuotiaan tytön ruumis löytyy joesta, eikä kukaan kaipaa häntä eikä henkilöllisyydestä ole mitään tietoa. Aikaisemmista osista tutut poliisit Pia Kirchhoff ja Oliver von Bodenstein selvittävät väkivaltaista ja osin kuvottavaakin juttua. Susihukka on rankka ja tiukka dekkari, jossa uhreiksi joutuvat niin lapset kuin aikuisetkin. Pahan verkosto yltää syvälle ja korkealle. 

Pidin kirjasta. Neuhausit ovat ehkä perusdekkaria vähän väkivaltaisempia, mutta näiden taso on pysytellyt toistaiseksi ainakin korkealla.

Enni Mustonen; Lapsenpiika

Lapsenpiika on Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan toinen osa. Siinä missä Paimentytössä Ida vielä piikoi Östersundomin kartanossa ja Björkuddenissa Sakari Topeliuksen perheessä, Lapsenpiiassa hän jatkaa elämässä eteenpäin ja paimentaa Sibeliuksen perheen jälkikasvua Helsingissä. Oikeasta elämästä tutut (tai tuntemattomat) lapsikohtalot elävät traagisina kirjan sivuilla. Ja samoin tekee Idan oma elämä. Idasta onkin tullut oikein topakka neiti jo.

Pidän paljon tästä konseptista, jossa syrjästäkatsoja Ida avaa Suomen merkkihenkilöiden historiaa lukijalle. Osa on valmiiksi tuttua, osa ei ja monta kertaa on pitänyt googlettaa enemmän näiden merkkihenkilöiden perheenjäsenistä, elinvuosista tai asuinpaikoista. Yllättävän paljon on sitten kuitenkin sellaista tietoa, jonka olenkin näköjään aina tiennyt, mutta en vain tajunnut tietäneeni. Hyvin ne koulussa ovat meitä mukuloita opettaneet. Vai kuuluisikohan kehut äidilleni, joka on aina pitänyt suomalaisen taiteen ja taiteilijoiden elämäkertojen tuntemusta edes jonkinlaisena sivistyksellisenä mittarina.