Indrek Hargla; Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja

Piritan kuristaja on neljäs osa apteekkari Melchiorin murhatutkimuksia. Ja mitä mainioin sellainen onkin. Melchior kutsutaan Piritan luostariin muutamien muiden erikoisia kieliä taitavien ihmisten kanssa ihmettelemään nunnaa, jolta on kadonnut puhekyky. Nunna osaa hokea vain erikoisia vieraalta kieleltä kuulostavia änkyttäviä tavuja. Mitä kummaa hänelle on voinut tapahtua? Jospa joku kielimies osaisi kertoa. Matkalla luostariin Melchior löytää ruumiin. Luostarissa niitä tulee lisää. Visainen pähkinä jälleen.

Luin kirjaa kesällä mökillä ja jokin tässä yhdistelmässä; kesä, mökki, ihana dekkari... jätti sellaisen jäljen sydämeen, että en voi sanoin kuvailla. En haluaisi koko elämältä mitään muuta, kirjanautinto oli täydellinen ja haluaisin sen jatkuvan ikuisesti. Jotenkin nyt kun pelkästään katson kirjan kantta, leviää lämpö sydämeen. Oi niitä ihania päiviä!

Stefan Ahnhem; Pimeään jäänyt

Pimeään jäänyt on sarjansa ensimmäinen Fabian Risk -romaani. Rikostutkija Risk palaa kirjan alussa kotikaupunkiinsa Helsinborgiin työskenneltyään aikaisemmin Tukholmassa. Riskillä pitäisi olla vielä kesälomaa jäljellä, mutta sitten käy niin kuin rikosromaaneissa aina käy: aikataulut ovat liian tiukkoja ja poliisit ovat työnarkomaaneja. Loma jää pitämättä ja mitenkään painostamatta - ehei sentään - uusi pomo haluaakin Riskin edes vähän vilkaisevan murhatapausta, jossa uhri on Fabian Riskin entinen luokkatoveri.

Ja jotta kliseestä tulisi vielä entistä kliseisempi, niin kohta Risk puolestaan hyllytetään tutkinnasta, sillä se liippaa liian läheltä tutkijan menneisyyttä. Hyvin monissa rikoskirjoissa on tyypillistä tämä kaksijakoisuus: ensin puoliväkisin houkutellaan ja sitten puoliväkisin yritykset torpataan. Ihan kuin ei oikein osaisi päättää, että kumpi toiminta olisi oikein. Ei siis kovin omaperäistä kirjailijalta.

Juoni oli koukuttavan hieno ja aika yllätyksellinenkin, mutta Fabian Riskistä en pitänyt. Ja hänen perheestään pamistiin ehkä hivenen liikaa.

Yksi hyyyyvin pitkä miinus oli kirjassa esiintyvä eläinrääkkäys. Luin taannoin Facebookin kirjapalstalta erään jäsenen mielipiteen siitä, miten kuvottavina hän pitää eläinrääkkäyskohtauksia kirjallisuudessa. Hän sanoi, että kirjailijalla pitää olla päässä vikaa kun a) haluaa b) keksii kirjoittaa eläinten kiduttamisesta. Terveisiä vaan sinulle, jos tunnistat itsesi. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä. Ei voi olla ihan terve henkilö, jos haluaa kirjoittaa sellaisia asioita.

Riina Mattila; Järistyksiä

No huh, kyllä en muista milloin viimeksi 150 -sivuisen kirjan lukemiseen olisi kulunut näin pitkä aika. En pitänyt tästä kirjasta juuri ollenkaan. Kyseessä on siis nuortenkirja, koska Helmet -haasteen suorittamiseen tarvitaan tänä vuonna yksi suomalainen lasten- tai nuortenkirja. Kyllä meni monta dekkaria läpi tämän rinnalla. Mutta en löytänyt Nuoret Aikuiset -hyllystä juuri mitään suomalaisia kirjailijoita, melkein kiljaisin riemusta kun tämä yksi sieltä osui silmään.

Järistyksiä kuvaa itsensä löytämistä, kun on syntynyt tytöksi, eikä ole poika, mutta on lesbo ja ehkä vähän jotain sellaista kuin muun-sukupuolinen. Niin vieras ja minulle turha aihe, että voi huokaus. En oikein ymmärtänyt, halusiko Eelia olla poika vai vain tyttö, joka pitää tytöistä.

Hämmästyttävää ja vähän (paljon) raivostuttavaa oli se, miten Eelian kotiväki suhtautui tyttäreensä. Heille oli kiusallista ja noloa, kun tytär on lesbo. Se oli kuin iso tabu, josta ei saanut puhua jota ei todellakaan hyväksytty perheessä. Ihmettelen, miten tänä päivänä vielä jossain voi olla noin takapajuista porukkaa. Eihän Suomi nyt sentään mikään Ghana tai Kenia ole? Kirjassa puhuttiin tapahtumapaikkana "pesäpallokaupunki" - minulle tulee tästä mieleen joku Sotkamo, Vimpeli, Seinäjoki... Hyvin erikoista, että Eelian vanhemmat ottivat niin vaikeasti Eelian lesbouden. Kyse ei ilmeisesti ollut edes mistään uskovaisista tai lahkolaisista, joilta saattaa odottaa vaikka mitä.

Tulipahan luettua.

Varmaan ihan kelpo teos nuorelle, joka itse kamppailee sukupuolisen heräämisensä kanssa ja jos oma kaapista ulos tuleminen pelottaa. 

Yrsa Sigurðardóttir; Pyörre

Pidin enemmin "sarjan" ensimmäisestä osasta, eli Perimästä. Siinä poliisi Huldar ja lastensuojelun työntekijä Freyja olivat eloisampia ja inhimillisempiä. Tässä Pyörteessä mentiin vähän takapakkia. Harmi, olen ihan hulluna näihin islantilaissarjoihin. Sekä tv:ssä että kirjallisuudessa. Ja Islantiin muutenkin. Islannin kieli on maailman kauneinta musiikkia korville, se suunnattoman kaunis nuotti ja se miten r-kirjain äännetään ja miten islannissa on aivan omat sanat kaikille niille hömpötyksille, joissa suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset käyttävät lainasanoja. Islannin kieli on kuulemma säilynyt melkein samanlaisena 1100 -luvulta ja on aivan omanlaisensa.

Kirjan takakannessa Freyjaa nimitetään Fridaksi, eli taas merkillinen nimisekaannus. En ymmärrä, miksi näin.
Kirjan kielessä oli myös monia muita erikoisia yksityiskohtia. Freyja kuvaili jotain asiaa kuttumaiseksi. Mielestäni tämä sana ei ole käännettävissä suomeksi mitenkään minkään muun maan kieleltä. Kuttumaisuus on niin "sisäpiirimäinen" suomalainen ilmaisu vittumaisuudelle. Islannissa se on ehkä jokin toinen, mutta kuttumaisuus ei tähän käy. Joku muukin vastaava kirjassa oli.

Ja taas on kirjassa koira, vaikka kirjoittaja ei selvästi ole koiraihmisiä. Hän pistää koiran murisemaan vastalauseen merkkinä silloin, kun omistaja ottaa askeleen koiran mielestä väärään suuntaan. Koira ei osaa näin monimutkaista syy-seuraus -kuvioita, että se voisi murisemalla saada ihmistä kulkemaan haluamaansa suuntaan.

Itse kirjan juoni oli kohtuullisen jouheva. Koululaisten aikakapselista paljastuu nimetön uhkaus: murhan kohteeksi valittujen ihmisten nimikirjaimia. Eikä se jää uhkaukseksi, sillä kylpypaljusta löytyy irtileikatut kädet. Islannissa moottorisahat eivät kai ole kovin yleisiä. Poliisit vakavissaan aikovat etsiä, kuka on ostanut moottorisahan. Kun ajatellaan Suomea, jossa joka talossa tai kesämökillä (no melkein ainakin) on moottorisaha, monissa useita ja vanhimmat varmaan jostain 50-luvulta peräisin...

Vaikka tämä nyt ei ihan huippudekkareihin yltänytkään, niin jos jatkoa seuraa: olen mukana.

Markku Ropponen; Kuhala ja jokimurhat

Ensimmäistä kertaa Kuhala -kirja, jossa yksityisetsivän alkoholinkäyttö sai sen verran huolestuttavia piirteitä, että alkoi vähän arveluttaa tuollainen. Nyt olisi syytä kiertää Haddington House -pullon korkki tiukemmin kiinni.

Kuhala törmää, tai paremminkin valuu rinteeseen kohdatakseen siellä kaksikin eri ruumista. Poliisi on jälleen kerran riemuissaan, kun Kuhala sotkeutuu kaikkiin murhiin, todistusaineistoihin ja rötöksiin. 

Ei parasta Kuhala-sarjaa. Mutta kirjan kieli oli jälleen riemastuttavaa. Kirjassa esiintyi sana tupsluurit. Tällä tarkoitettiin pikkuista viinahuikkaa. Minun isovanhempani käyttivät sanaa tupluurit, kun puhuttiin päiväunista ja itse muistan viljellä tätä sanaa arkikielessäni. Sillä saa monesti kuulijat hymyilemään. Samoin Aku Ankka -lehti tuntee tupluurit päiväunina. Tupsluurit on hauskan lähellä tätä. Kumpikin herkullisia vanhoja sanoja, joita toivottavasti ei unohdeta kokonaan. Toivon, että nämä vanhat sana jäävät elämään ja pitämään kieltä rikkaana.

Peter James; Kiistaton todiste

Tällä kertaa ei Roy Grace-sarjaa. Päähenkilönä on tutkiva journalisti Ross Hunter. Hän saa puhelun yliopiston taidehistorian professorilta, joka väittää, että hänellä on todisteet Jumalan olemassaolosta. Ross Hunter ei ole uskoa, mutta kiinnostuu asiasta ja suostuu tapaamaan professorin. Siitä lähtee käyntiin seikkailu, jossa on pieni hitu Da Vinci -koodia. Ross seuraa johtolankoja aina Egyptiin saakka ja saa haltuunsa esineitä, joiden väitetään olevan yli 2000 vuotta vanhoja...
Luin kirjan jännittyneenä siitä, mitä juoni tuo tullessaan. Se toi näppärän tarinan. Siinä kaikki. Nyt kun lukemisesta on kulunut jo viikko, pidän tarinaa koko ajan ohuempana ja ohuempana. Oli vähän kliseinen ja heppoinen ja todellakin: Da Vinci -koodi -kopio.
Kirja on ihan uusi, julkaistu vuonna 2019 ja sillä vastasin Helmet -haasteen kohtaan tänä vuonna julkaistusta kirjasta.

Yrsa Sigurðardóttir; Perimä

Lainasin kirjastosta ensin vahingossa Yrsan kirjan Pyörre, mutta sitten tajusin, että se onkin toinen osa tälle Perimästä alkavalle uudelle tutkijaparille; poliisin palveluksessa olevalle Huldarille ja lastensuojelun työntekijä Freyjalle. Onneksi Perimäkin löytyi sitten kirjastosta.

Tässä 7-vuotias tyttö joutuu silminnäkijäksi äitinsä murhalle. Perheenäidin murha ei jää ainoaksi, vaan sitä seuraa lisää raakoja murhia. Huldar ja Freyja, jotka ovat tavanneet toisensa jo aikaisemmin, joutuvat nyt tekemään töitä yhdessä, vaikka kumpaakaan ei aluksi kiinnosta työskennellä yhdessä. Heidän aikaisempi kohtaaminen on ollut hivenen erikoinen ja nolostuttava.

Kirjassa paneudutaan adoptioon, sukurasitukseen ja siihen, miten jollain tapaa vahingoittunut ihmismieli haluaa kostaa ja rangaista omasta mielestään kokemansa vääryydet.

Kirjassa oli raakoja ja julmia, vastenmielisiäkin kuvauksia, hyih. Silti kirja oli hyvä lukea. Ihan pari ensimmäistä kirjan lukua mietin, pystynkö millään taas oppimaan nämä kaikki eri henkilöt ja miten sekaisin niissä menen. Se oli turha luulo ja kirja sai pian minut koukkuun. Jopa niin, että lopussa olin ihan täpinöissäni enkä olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni.