Kari Häkämies; Poliittinen ruumis

En ole ennen lukenut Kari Häkämiehen dekkareita, Poliittinen ruumis on näistä nyt ensimmäinen minulle. Ei tosin ensimmäinen kirja sarjassaan, vaan jostain sieltä puolesta välistä ennemminkin.
Kirjassa murhataan kohutoimittaja ja poliisi selvittää murhaa tutkimalla lähipiiriä; aviomiestä, rikasta liikemiessukua, työnantajaa, muinaisia miesystäviä... sitten murhataan toinen toimittaja ja näiden kahden välille täytyy löytyä joku yhteinen tekijä.
Pääpoliisi on Söder. Kerrankin mukavan normaali poliisimies, jonka perhesuhteissa ei ole valittamista, kuten lähes kaikkien kirjallisuudessa esiintyvien poliisien. Milloin vaimo on nipottaja ja valittaa liiasta työmäärästä, milloin jälkikasvu joutuu pahoille teille, avioliitot rakoilevat ja ulkopuolisia suhteita harrastetaan. Mutta tällä kertaa ihan tavallinen mies ja poliisi, jolla on ihan tavallinen perhe ja ihan tavalliset työskentelyolosuhteet ja työkaverit. Huraa tavallisuus ja normaalius.
Dekkarina näppärä rehellinen murhatutkinta eikä liikaa politiikkaa nimestään huolimatta.


Helmet 2017 haasteen kohtaan:
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Clare Mackintosh; Minä näen sinut

Taisin pitää tästä Clare Mackintoshin toisesta romaanista melkein yhtä paljon, kuin ensimmäisestä Annoin sinun mennä -trilleristä. Tämä ei noussut ihan sellaiseen äärimmäiseen huippuun, mutta hirvittävän jännittävä oli tämäkin. Helppoa ja nopeaa luettavaa, sellaista jota on melkein mahdoton laskea käsistä.
Kirjan tärkein päähenkilö on Zoe, joka näkee eräänä päivänä oman kuvansa sanomalehden deittailu-ilmoituksessa. Samanlaisia ilmoituksia on ollut muistakin naisista, jotka ovat käyttäneet julkisia liikenneyhteyksiä työmatkoillaan ja sitten muutama tällainen epäonninen nainen löydetään murhattuna. Deitti-ilmoitukset johtavat salaperäiselle nettisivustolle. Ymmärrettävistä syistä Zoe pelästyy. Koetaan monta kauhun täyteistä hetkeä ja henki on välillä hiuskarvan varassa, ennen kuin syyllinen paljastuu. Ja tietenkin lopussa on koukku... jota jossain määrin saattoi välillä arvaillakin, mutta kun ei voinut olla varma... enkä nyt voi olla ihan varma, pidinkö siitä koukusta vai en.
Kertakaikkisen jännittävä juoni.

Lucinda Riley; Myrskyn sisar

Myrskyn sisar jatkaa Seitsemän sisarta -kirjasarjaa. Kirjoja on seitsemän, kuten Papa Saltin adoptoimia tyttäriäkin. Seitsemän sisarta, eli Plejadien tähtijoukko, joiden mukaan tyttäret ovat saaneet nimensä. Tämä kirja kertoo toiseksi vanhimman Ally-sisaren tarinan. Allyn juuret vievät hänet Norjan kylmään Pohjolaan Griegin vuorenpeikkojen  maahan. Ja kuten ensimmäisessäkin kirjassa, niin myös tässä eletään sekä Allyn nykyajassa että suvun menneisyydessä. Näistä se menneisyys oli parempi osuus. Itse asiassa pidin Allyn nykyhetken elämää suunnattoman rasittavan tympeänä. Siinä elettiin Allyn ja Theon rakkauselämää enkä pitänyt siitä osuudesta.
Mutta pidän Norjasta, pidän Griegistä ja pidän historiasta. Joten olihan tässä jotain kivaakin. Kirjasarjan ensimmäistä osaa lukiessani olin hyvin epäileväinen, jatkanko enää tätä sarjaa pidemmälle. No, pitäähän se kai jatkaa, joskaan ihan hetkeen en sarjan kolmatta kirjaa lue.

Mutta!
Seitsemän sisarta eli Plejadit on tähdistö. Japanin kielellä tämä tähtisikermä on Subaru. Näin vannoutuneena Subaru-autoilijana katson, että minun kuuluu lukea kirjasarja oman autoni merkin takia =). Tässä vielä se merkki, Subaru, eli Seulaset, Plejadit:

Siinä on todellakin vain kuusi tähteä, eikä seitsemää, mutta se seitsemäs ei näy, koska on niin pieni. Mutta kirjassakin seitsemäs sisar on salaisuus. Se puuttuva seitsemäs tähti.

John Kåre Raake; Jää

Jään päähenkilö on Anna Aune, traumasta kärsivä ex-sotilas, joka on päässyt tutkimusasemalle Pohjoisnavalle. Eräänä hyytävän jäisenä päivänä taivaalle nousee hätäraketti ja Anna lähtee kollegansa kanssa etsimään hätäraketin ampujaa. He löytävät kiinalaisten tutkimus-tukikohdan, mutta koko henkilökunta on tapettu. Myrskyssä vaanii tappaja. Tämä oli erinomainen hyytävän jännittävä arktinen trilleri.
Pohjoisnavalla tapahtuvan nykyhetken lisäksi kirjassa kuljettiin myös Anna Aunen menneisyydessä; Isis-sodassa, josta Annan traumat juontavat juurensa. Se osuus ei ollut yhtä kiinnostavaa, kuin kirjan muu kerronta ja mielestäni sen osuuden olisi voinut jättää poiskin.


Helmet 2017 -haasteessa kohtaan: 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Virpi Hämeen-Anttila; Kalman kevät

Kyllä nyt on myönnettävä, että rakastan Karl Alex Björkiä! Rakastan koko kirjasarjaa ja kaikkia ihania pieniä 20-lukulaisuuksia, joita se sisältää. Tätä voisi vaan nauttia ikuisuuksia.
Tällä kertaa Björkin ystävätär Ida huolestuu tuttavansa tilanteesta; nuoren neidin kotona kummittelee. Rappukäytävässä on tätä ennen tapahtunut jo yksi kuolemaan johtava tapaturma. Björkistä alkaa tuntua, että sekä kuolinsyyssä, että kummittelussa on jotain hämärää. Onneksi Björkin apuna on koulupoika Frans Valkama, joka aidon kadun kundin tapaan voi käydä utelemassa röyhkeästi naapurustolta juoruja. Hän kertoo Björkille mm. tsikolosta, joka hännystelee nuoria neitoja. Björk saa taas kerran tilaisuuden naamioitua ja esittää jotain ihan toista roolia. Surmatalon asukkaiden huoneustoissa kiertelevä Björk on olevinaan tuholaiseläin-tarkastaja ja valitsee tittelikseen "toisen luokan tarkastajan". Rakastan tällaisia pieniä hauskoja vanhanaikaisuuksia.
Yksityiselämässään Björk ottaa aimo harppauksen eteenpäin. Kihelmöivän kiehtovaa!

Eve Hietamies; Hammaskeiju

Olin ihan varma, etten jaksa lämmetä enää kolmannelle Antti Pasas-sarjan romaanille. Kiukuttelin jo etukäteen, että miksi aloitan tällaisen äänikirjan kuuntelemisen. Olen jo kaksi aikaisempaa osaa lukenut ja omista lapsi-vuosista on niin kauan aikaa, ettei mitenkään jaksa enää kiinnostaa... No, olin ihan täysin väärässä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Yösyötöstä ja Tarhapäivästä. Huumori oli jotenkin vakavampaa ja syvempää.  Huumoria aikuisille, ei enää pelkästään huumoria pikkulasten vanhemmille. Ei enää sellaista "kummin päin tutti tulee suuhun - heko heko" - vauvahuumoria.
Sarja ei jatku enää ja se on hyvä. Parasta lopettaa silloin, kun hupi on suurimmillaan.

Irma-Riitta Järvinen (toim.); Pieni lintukirja - Suomalaista kansanperinnettä

Pieni lintukirja - suomalaista kansanperinnettä koostui lähinnä 30-luvulla kerätyistä sitaateista lintu-uskomusten piirissä. Odotin itse asiassa kirjalta vähän toista; toivoin siltä tietokirjamaisempaa analyysiä ja syvempää tutkiskelua siitä, miten nämä uskomukset ovat voineet saaneet alkunsa. Itse tutkin lintuja paljon, ehkä siksi odotuksenikin olivat toisenlaisia.

Yllättävän monet sitaatit ja uskomukset olivat minulle täysin vieraita. Lähinnä tämä oli tuttu: "kun sä kuulet kuikan äänen, älä mene järven jäälle".
Useimmat uskomukset olivat vähän vastenmielisiä ja surullisia. Toimittaja jälkisanoissaan viittaakin tähän. Ennen lintua, eläintä tai luontokappaletta pidettiin selvästi vain esineenä ja ihmisen hyötytarkoitukseen sopivana. Nekin uskomukset, joissa tavallaan ihailtiin jonkin linnun hienoa kiiltävää sulkapeitettä tai ominaisuutta, olivat sitä vain kuolleen ja metsästetyn linnun kohdalla. Linnuilta revityt jalat, kielet, leikatut siivet ja hirtetyt poikaset eivät mieltä ylennä.

Uskomukset ovat olleet äärimmäisen naiiveja: Kun näkee huuhkajan, siitä seuraa huono onni: eräässä talossa oli huuhkajan esiintymisen jälkeen kuollut kaksi poikaa, toinen kotona ja toinen meni Amerikkaan ja kuoli siellä.
No mutta. Tässä uusi ja vähintään yhtä tosi: kun näkee huuhkajan lenkkeillessä, siitä seuraa hyvä onni: seuraavana päivänä menee auto katsastuksesta läpi.

Kirja oli... no, sanotaan nätisti että mielenkiintoinen, mutta en voi suositella tätä muuta kuin erittäin intohimoiselle (suomenkielen/kansanperinteen) harrastajalle. Lintuharrastajalle tämä ei kyllä anna oikein mitään.


Helmet 2017 -haasteessa kirja käy kohtaan:
22. Kuvitettu kirja

Niko Rantsi; Sinun puolestasi vuodatettu

Taas löytyi uusi ihan mainio dekkari. Koska Niko Rantsi oikeasti tietää mistä kirjoittaa, niin kirja koostui paljolti poliisin sisäisistä toimintatavoista ja dynamiikasta laitoksen sisällä. Osa siitä oli aika vierasta enkä ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta se ei haitannut ja opin ainakin vähäsen jotain. Kaikki poliisit eivät tulleet vielä tutuksi, mutta Suojanen nyt ainakin.
Lintutornilla vieraillut perhe löytää ruumiin. Jotenkin se liittyy hämäräbisneksiin, joissa osallisena on Jussi; Suojasen tuttava vuosikymmenien takaa. Ikävästi näyttää jopa siltä, että Suojanen itse sekaantuisi rikosvyyhteen. Mutta lukijahan tietää paremmin, miten asia on. Tai ainakin sen mukaan, mitä hänelle kerrotaan.
Varmasti luen lisää Rantsia ja jäi vähän nälkä kuulla, miten tämä tarina jatkuu.

Jotenkin tästä tuli vähän mieleen Arttu Tuominen tai Seppo Jokinen. Näissä kaikissa kuvaillaan paljon poliisilaitoksen toimintaa, monesti useammankin poliisin toimesta, eli päähenkilöitä on useita ja sitten nämä ovat vielä selvästi kovin miehisiä ja maskuliinisia kirjoja, vaikka poliisivoimissa on toki myös naisedustus. Ovat siis varsinaisia poliisikirjoja, ei pelkästään jännäreitä.


Helmet 2017 -haasteessa tämä käy kohtaan:

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Nicholas Sparks; Hääjuhla

No olipas imelä tarina. Luin loppuun sujuvasti, koska oli niin huolella ja kauniisti kirjoitettua kieltä, mutta tarina oli aivan hirveä. Suorastaan ällöttävän siirappimainen. Ihmettelen, miten joku mies kirjoittaa tällaisesta rakkaushömpästä ja kirjan päähenkilökin on mies. Onhan kirjailija oikeasti mies, onhan? Ettei vaan joku naiskirjailijan salanimi?
Päähenkilö on juristi Wilson Lewis, joka unohtaa 29. hääpäivän. Ja päättää muuttua romanttisemmaksi mieheksi, liehitellä enemmin vaimoaan ja harjoittaa enemmin kaikkea rakkaus-söpöstelyä niin että lukijalta kyllä irtoaa jo paikatkin hampaista. Huh-huh. Ällöttävää. Jotenkin niin amerikkalaista ja amerikkalaisethan ovat selvästi huomiohakuisia ja läheisriippuvaisia.
Erikoisesti suututti vaimon isä, joka syötti joutsenta lammella. Antamalla tälle valkoista paahtoleipää!  Neljä palaa aamulla ja kolme illalla. Ei ihme, ettei joutsen koskaan lähtenyt muiden joutsenten matkaan, kun tuolla ruokavaliolla sen siivillä ei lennetä metriäkään. Eläinrääkkäystä. Olisin halunnut kuristaa joutsenta syöttävän Noahin.

Mutta kirjailija tosiaan on taitava käyttämään kieltä, voisin lukea näitä lisää, kun vaan aihe nappaisi vähän paremmin. Yhden aikaisemman olenkin lukenut, se oli ihan ok. Muistan silloinkin ihmetelleeni, miten mies voi kirjoittaa tällaisia romanttisia höttöromaaneita.


Helmet 2017 -haasteen kohtaan:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Anna Karolina Larsson; Sinulle ei jää ketään

Larssonin Sinulle ei jää ketään jatkaa Paviaanivarkaus -dekkarista alkanutta Amanda Paller -sarjaa.
Tässäkin romaanissa rikosvyyhti liikkuu huumemaailmassa. Kirjan alussa 6-vuotias tyttö murhataan ja syyllinen on MDPV -huumetta käyttänyt äiti. Karmeita murhia on tulossa lisää.
Amandan epäilyttävä poikaystävä Adnan, joka on pysytellyt jo useita vuosia ulkomailla, palaa Tukholmaan ja hänellä on omat syynsä työskennellä jälleen huumeliigan yhteydessä. Amanda soluttautuu mukaan tahollaan.
Pidin tästä kirjasta enemmän, kuin Paviaanivarkaudesta. Toivottavasti suunta on pysyvä ja kolmas kirja olisi vähintään yhtä hyvä.

Helmet 2017 -haasteen kohtaan:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Andrew Nicoll; Rouva Agathen rakkaus

Tibo Krovic on Dotin kaupungin pormestari ja rouva Agathe hänen sihteerinsä.  Dotin kaupunkia ei oikeasti ole olemassa, mutta se sijaitsee vähän jossain Itämerellä päin. Kirjassa on taikaa, mutta ei yliluonnollisuutta. Rouva Agathen ja Tibon rakkauskin on kuin taikaa. Se on luvaton rakkaus ja hienotunteinen; asia joka on aivan väärin. Ja samalla kaunis ja unenomainen.
Rouva Agathen rakkaus ei ole oikein rakkausromaani, vaikka se onkin lajiltetu sellaisiin. Tämä on enemmän kuin rakkausromaani. Jokin sellainen... kuin maalaus. Paikallaan pysyvä kuvaus asioiden tilasta, johon maalari maalaa koko ajan lisää yksityiskohtia. Aika hellyttävä tarina, ja erikoinen. En ole lukenut ikinä ennen mitään tällaista. Kirjan alku tuntui ensin vähän pitkäveteiseltä, mutta lopussa se sai paljon vauhtia.
Erikoista kirjassa on se, että minä-kertoja on pyhimykseksi ja patsaaksi veistelty muinainen Walpurnia. Ratkaisu ei ole häiritsevän erikoinen eikä harmillinen. Kirjassa Walpurnia kertoo tarinaa niin, että esiintyy itse minänä mukana vain muutaman kerran.
Minusta kirjan suomennos oli huono. Alkuperäinen nimi on The Good Mayor. Suomennoksesta tulee mieleen liikaa rakkausromaani. Miksei tämä voisi olla nimeltään Hyvä pormestari?


Helmet 2017 -haasteessa kohtaan:
30. Kirjan nimessä on tunne

Dean Koontz; Pienempi paha

Joskus nuorena luin näitä Koontzin kirjoja ja sitten jostain syystä lopetin niiden lukemisen. Tähän tartuin ihan pelkän jännittävän takakansi (ja etukansi-)tekstin perusteella. Kirja sattuikin olemaan Koontzin uusin suomennon, vuodelta 2011. Alkuteos ilmestynyt vuonna 2005. Siis hetkinen, mitä tapahtui? Miksei Koontzin seuraavia yli kymmentä kirjaa ole suomennettu?? Eikö näitä enää luettu Suomessa? En jaksa uskoa, sillä tämä viimeisin suomennos on ainakin ihan älyttömän hyvä jännäri. Kirja ei ole luokiteltu kauhuksi, vaan jännäriksi ja hyvä niin. Kauhukirjat ovat mielestäni hieman koomisia, joten niihin tartun harvemmin.
Pienemmän pahan päähenkilö on Billy, joka löytää tuulilasistaan lapun. Siinä häntä kehotetaan tekemään valinta. Jos hän ilmoittaa poliisille, murhaaja tappaa viehättävän vaalean opettajattaren. Jos hän ei ilmoita poliisille, murhaaja tappaa ahkeran hyväntekeväisyystyöntekijän. Billy pitää uhkausta huonona vitsinä, mutta pian käy ilmi, että lapun jättäjä onkin ollut tosissaan. Seuraava ja sitä seuraava päätös onkin sitten aina edellistä vaikeampi ja kaikissa on pelissä ihmishenki. Billy joutuu lopulta sellaiseen sotkuun, ettei tosikaan.
Nythän pitää ehdottomasti lainata lisää ainakin näitä Koontzin jännäri-puolen kirjoja.


Helmet 2017 -haasteessa menee kohtaan: 
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella