Volter Kilpi; Alastalon salissa

 

Ensimmäisen kerran aloin lukea tätä yli 800-sivuista järkälettä joskus vuonna 2012, mutta jäin silloin piippuhyllylle; lukuun, jossa Härkäniemi valitsee piippuaan. Se on kirjan alkupuolella. Ajattelin jatkavani joskus paremmalla sinnikkyydellä. Tämän vuoden toukokuussa, eli lähes 5 kuukautta sitten aloitin kirjan uudelleen alusta alkaen. Jatkaminen vanhasta kesken jääneestä kohdasta olisi tuntunut huiputukselta monen vuoden tauon jälkeen. Halusin saada nyt koko kirjan tuoreeseen pakettiin ja aloitin alusta. Enkä ole katunut hetkeäkään.

Alastalon salissa on ihana kirja! Juonesta ei ole tietoakaan, eikä tarvitsekaan, tämä on syvä ja  todella ihmisen sisimmästä purskahteleva teos. Kieli on jotain niin käsittämättömän hienoa, kuin runoa tai kuin äärettömän upea maalaus tai laulu. Sen rytmi jää sisälle soimaan vielä pitkään sen jälkeen, kun on kirjan lukenut. Osa siitä on kustavilaista murretta, osa merenkäyntisanastoa, osa taas sanoja, jotka oikeastaan eivät ole sanoja ja tavallaan taas ovat. Epäsanoja. 

No sen himpun verran kirjassa on juonta, että tässä käydään läpi yksi iltapäivä Alastalon salissa, kun isännät tulevat sopimaan yhteisen kolmimastoisen parkkilaivan rakentamisesta ja kirjoittamaan nimet alle sopimuspapereihin.  Jokaisen tulee miettiä, minkä osaomistuksen laivasta haluaa, mihin on varaa ja mikä on oikein. Kuka on tärkeämpi kuin toinen ja millä osuudella. Välillä kateus kalvaa, välillä taputellaan selkään. Ei ole helppoa, mutta lopussa kiitos seisoo.