Tekisi mieleni sanoa, että rajansa se on naiivisuudellakin. Kohtalokas Leningradin-matka ylitti (vai pitääkö sanoa alitti?) sen rajan reippaasti. Cosy crimekaan ei saa olla liian cosy, äärimmäisessä päässä se kun menee jo koomisuuden puolelle. Liika herttaisuus herättää korkeintaan myötähäpeää. Vaikka kirja kuinka sijoittuu 60-luvulle ja maaseutukaupunkiin ja sen asukkaisiin, jotka pyörivät pienessä piirissä. Tämä on sarjan kolmas osa, en ole lukenut niitä aikaisempia. En ole vielä varma, luenko sarjaa enemmän. Tavallaan kiinnostaa kauheasti, että onko tämä oikeasti näin... tällaista. Vai onko tämä vain sarjan keskellä oleva vähemmän vetävä tarina. Herää halu ottaa selvää asioista. Ei kannata lytätä kirjasarjaa ensimmäisen kirjan vuoksi.
No kirjassa joka tapauksessa käy niin, että Koskijärven pitäjästä lähtee seuramatka Leningradiin. Yksi matkalaisista murhataan. Komisario Palokoski saa apua suoraan kentältä: reissussa mukana ollut eläkeläisrouva Elisabet Urhonen on näpsäkkä apuri. Olihan tämä, oli. Mutta jos oikein todella leppoisaa kesädekkaria kaipaa, eikä haittaa epäuskottava romaanihenkilöiden käyttäytyminen ja dialogi, niin miksikäs ei.
Helmet-haasteessa: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti