Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri

 No niin, uusi yritys. Tätä kirjaa yritin lukea vuonna 2016, koska Susan Fletcher oli yksi lempikirjailijoistani ja olin pitänyt kaikista muista hänen kirjoistaan. Mutta tämä jäi kesken, ja muistan pitäneeni tätä hitaana ja raukeana pikkukylän kuvailuna. En vaan saanut luettua kaikesta kauniista luontokuvailusta huolimatta. Edelleen tämä oli kyllä raskas luettava. Ihmisiä oli niin paljon, että koko ajan piti palata alkusivujen sukupuuhun enkä silti pysynyt oikein kärryllä. Ja tarina oli omituinen. Annetaan ymmärtää vähän yliluonnollista, mikä ei sitten kuitenkaan ollut yliluonnollista. Kirjan henkilöillä oli menneisyydessä traumoja ja kaikkea pahaa. Sitä helpottamaan tulee kalamies. Rannalle huuhtoutunut kalpeaihoinen mies, jolla on mustat silmät. Tämä oli jotenkin vastenmielinen kuvailu, ajattelin jatkuvasti sellaisia alien-silmiä. Kirjassa palataan menneisiin kuolemantapauksiin ja väkivaltaisuuksiin ja kirja on monen henkilön matka eheytymiseen ja selviytymiseen. Mutta ääh, vieläkään en siis ihan kauheasti pitänyt kirjasta. Mutta onneksi sain sen nyt luettua, olisi muuten jäänyt painamaan.

Seppo Jokinen; Pisara veressä

 Pisara veressä olikin paljon parempi Koskis-dekkari, kuin edellinen. Tämä oli vähän erilainen, kun mentiin takautumissa sinne Koskisen varhaisempiin poliisivuosiin, jossa tutkittiin veneestä kuolleena löydettyä urheiluvalmentajaa. Nykyajassa taas juoni potkaistaan käyntiin sillä, kun pikkupoika näkee itsepalvelupesulassa veren tahriman maton. Lapset keksivät, että pesijättären on oltava Vampyyri-nainen. Ehkä ihan parhaimpia komisario Koskisia.

Seppo Jokinen; Vilpittömässä mielessä

 Voi kauhea, luin tämän pari viikkoa sitten ja jopa pidin kirjasta, mutta en muista siitä enää juuri mitään. Mutta ehkä dekkareiden onkin tarkoitus olla hetken ilon tuojia ja arjen harmauden katkaisijoita. Tai sitten ei pitäisi jättää parin viikon kirjoja postaamatta tänne blogiin. Se nyt tietysti olisi tärkeää. Pääasiat kirjasta muistan: mies hukkuu ja toiset väittävät hänen hypänneen itse, toiset väittävät hänen työnnetyn veteen. Kirjassa murhataan myös maahanmuuttajanainen. Mutta sitä en muista, oliko näillä kahdella tapauksella mitään tekemistä keskenään ja minkälaisia johtopäätöksiä tutkijat tekivät. Maahanmuuttajanaisen murhaajan muistan. Ja kaikesta huolimatta kirja oli ihan mukava, niin kuin dekkarit yleensä ovat.

Heleena Lönnroth; Perinnönjakaja

 

Vaikka en tästä kirjasta oikeastaan pitänyt, niin jatkan kyllä kirjailijan tuotoksien parissa. Jotenkin tuntui siltä, että tämä Perinnönjakaja oli ehkä vain jonkinlainen väliteos ja ne muut voisiva olla vakuuttavampia. Hyvää kirjan tarinassa oli maantieteellinen sijainti. Seikkailtiin kotikaupungissani ja parissa naapurikaupungissa ja faktat (kylien nimet, tien nimet, oikeat suunnat, etäisyydet ym) olivat napakasti kohdallaan. Mutta kirjan kieli oli omituista. Esim. sana kulahtanut tarkoittaa minusta kulunutta, huonoksi mennyttä. Vaate voi kulahtaa monista pesuista, kun se menettää värin, napakkuuden ja melkein hiutuu rikki. Kirjassa kulahtanut -sanaa käytettiin kulunut-sanan tilalla. Leila huomasi, että aika oli kulahtanut nopeasti. Ja toisen kerran kun ajettiin Kouvolasta Kotkaan, niin autossa käytettiin automaattiohjausta. En ole koskaan kuullut tällaisesta automaattiohjauksesta, varsinkin kun ajaja yhtäkkiä ilahtuneena totesi, että ollaan jo Hotelli Leikarin kohdalla. Ajamiseen liittyvästä automatiikasta tulee mieleen lähinnä vakionopeudensäädin eli vakkari ja mahdollisesti kaistavahti... mutta ei ne kyllä automaattiohjausta ole. Entä vastapaistettujen munkkien lemu? Ehei, ei se ole lemu, se on tuoksu! Varsinkin kun haistajana on nälkäinen romaanihenkilö, joka palaa halusta päästä kahvilaan syömään niitä  munkkeja. No, olihan näitä älyttömyyksiä lisääkin: monta kertaa linja-autoon tai kaupan kassalle ilmoitettiin, että nyt on ihan pakko päästä matkaan/saada ostoksia, vaikka ei ole rahaa, ja joka kerta bussikuski/kaupan täti suostui ottamaan kyytiin/antamaan velaksi. 

No asiaan: kirjan tarina on se, että  päähenkilö saa puhelinsoiton, jossa tuntematon mies pyytää häneltä dna-näytettä ja väittää olevansa sukulainen. Sitten seuraa hälyttynyttä epätietoisuutta perinnönjaosta ja sukulaistyttöjen kidnappauksia ja kuolemantapaus. 

Nora Roberts; Rehellinen petos

 Tämä Rehellinen petos oli ehkä vähän Nora Robertsin perustasoa alemmalla tasolla oleva romanttinen jännäri. Kirjan päähenkilö Kelsey Byden on aina luullut, että hänen äitinsä on kuollut, mutta sitten posti tuokin kirjeen naiselta, joka väittää olevansa Kelseyn äiti. Kelsey haluaa ottaa selvää juuristaan ja tietenkin tutustuu uudessa ympäristössä myös kiinnostavaan mieheen, Gabe Slateriin. Robertsille poikkeuksellisesti rakkaustarina alkaa jo kirjan alkupuolella. Kirjan juoni on sukujen ja sukupolvien välisessä juonittelussa ja vanhoissa väärissä, tai oikeissa, ratkaisuissa.

Mutta sitten!! Nyt meinasi mennä hermot ja pahasti. Kirjan tapahtumat sijoittuva hevostilalle ja kilpalaukka-maailmaan. Siis tiedättehän; jockeyt hevosten selässä kiertämässä laukkarataa. Ja aivan yhtäkkiä laukkakisan osallistujilla mainittiin olevan ravitilastoja ja kohta puhuttiin ravimaailman epäkohdista ja juonittelusta. Jollakin kilpailun seuraajalla oli ravilehtisiä vedonlyöntiä varten jne. Ravi! Raveissa on kyse on täysin eri urheilulajista, vaikka hevoset liittyy kumpaankin. Miten tällainen seikka voi mennä läpi yhtään mistään. Alkoi kyllä ärsyttää näin suuri käsitevirhe.

Toinen oli se, että en ole ihan varma, voiko vuosikkaan hevosen selkään jo nousta? Tähän haluaisin oikeasti asiantuntijan vastausta, mutta minulla vanhana hevostyttönä on kuvitelma, että vasta 3-4 vuotiasta hevosta aletaan ratsastaa. Eikö vuosikas ole vielä ihan varsa. Voiko sen jo satuloida ja ihminen nousta selkään? En tiedä amerikkalaista laukkakisa-derby -maailmaa tarpeeksi, mutta hyvin omituiselta kuulostaa tai sitten Amerikassa hevoset ovat erilaisia kuin Euroopassa. 

Pierre Lemaitre; Alex

 Tämä oli osin aika piinaavaakin jännitystä. Nuori nainen, Alex, kidnapataan ja suljetaan häkkiin ja jätetään kuolemaan rottien armoille. Huh. Poliisi saa tietää, että nainen on kaapattu, mutta ei löydä tätä mistään. Alkaa kauhea kilpajuoksu. Ehtiikö poliisi pelastaa naisen. Epäonnista uhria etsiessään poliisi Camille Verhoeven palaa tutkimuksissaan Alexin menneisyyteen ja yhtäkkiä moni asia kääntyykin päälaelleen. Tajusin, että kirja on toinen osa Camille Verhovenin tutkimuksia ja tässä viitattiin pahasti siihen ensimmäiseen osaan. Olisi kiva, jos kirjojen takakansissa tai liepeissä olisi maininta mahdollisesta sarjasta. Monissa on, mutta sitten on näitä tällaisia, joista ei voi tietää. Asia ei onneksi vaikuttanut tämän kirjan jännistytarinaan millään lailla, vaan Verhovenin henkilökohtaiseen elämään ja tragediaan. 

Jorn Lier Horst; Luolamies

 Minusta tuntuu, että tämä on tullut televisiosta, niin oli tuttu juoni. Mutta ei haitannut, tarina oli silti kiva lukea. Tarina lähtee käyntiin siitä, kun talvisesta kuusimetsästä löydetään kuollut mies, jolla on vain kesävaatteet päällä. Miehen taskussa on uskonnollinen esite, josta löydetään sormenjäljet. Sormenjäljet kuuluvat yhdysvaltalaiselle FBI:n etsimälle sarjamurhaajalle. Wisting ja tiimi saavat FBI:n apua selvittäessään, miten sikäläinen sarjamurhaaja liittyy Norjaan. Wistingin tyttärellä Linellä on samaan aikaan kirjoitettavana artikkeli kotonaan kuolleesta miehestä, jota kukaan ei tuntenut eikä kukaan ole osannut kaivata. Sekin kuulostaa vähän hämärältä.

Elizabeth Adler; Talo maalla

 Tarina äidin ja tyttären uudesta elämästä Englannissa, kun avioliitto ja entinen elämä Singaporessa on eletty loppuun. Uusi alku, uudet ihmissuhteet, uusi talo ja uudet kuviot. Mielenkiintoinen seikka oli, että Issy-tyttö sai sokean kissanpennun. Alkoi kiinnostaa, miten sokeat kissat pärjäävät oikeassa elämässä. Koirista väittävät, että kyllähän ne pärjäävät. Tiedä sitten onko totta. Mistä tulikin mieleen, että olen lukenut Adlerilta jonkin kirjan, jossa seikkaili kolmijalkainen koira. Kirjailijalla on ilmeisesti jonkinlainen vammoja saaneiden eläinten kompleksi?

Heine Bakkeid; Paratiisin kutsu

 Kipulääkkeisiin ja muihin nappeihin pahasti koukussa oleva ex-poliisi Thorkild Aske jatkaa tässä romaanissa yksityisenä etsivänä. Kuuluisa kirjailija palkkaa hänet avukseen ja pian Aske huomaakin, että auttamisen laajuus kasvaa yllättäviin suuntiin. Kirjailijan menneisyyteen ja tämän edellisen avustajan epäselvään kuolemaan. Ja yhtäkkiä etsitäänkin kahta kadonnutta teini-ikäistä tyttöä ja muita epäselviä kuolemantapauksia ilmestyy päivänvaloon. Pidin taas Heine Bakkeidin dekkarista, vaikka jokin tuossa Thorkild Askessa  pistää myös vastaan. Hänet kuvataan vähän liian narkkariksi, jotta voisi uskoa tuon kaltaisen ihmisen selvittävän yhtään murhaa. Mutta koska jännärinä nämä ovat todella hyviä, niin annan anteeksi Bakkeidille. Thorkild Askelle en, hän saa nyt luvan lopettaa tuollaisen vastemielisen narkkailun.

Johanna Tuomola; Vielä kerran

 Olen lukenut Johanna Tuomolalta Noora Nurkka -sarjaa ja pitänyt siitä hieman enemmän, kuin tästä Vielä kerran -rikosromaanista. Mutta kiva tämäkin oli omalla tavallaan. Kirjan hahmo Lampinen on öykkärimäinen liikemies ja  Turun kaupunginvaltuutettu; rikas, röyhkeä, häikäilemätön ja aina epärehellisyyden rajamailla. Aika monella kaupunkilaisella ja naapurilla on jotain hampaankolossa Lampista vastaan. Lampinen kikkailee liikemaailmassa niin, että setelit päätyvät omaan taskuun ja yritykset ympärillä kaatuvat. Ja on maakiistaa ja kadonneita kauppakirjoja. Yksityiselämässään Lampinen ei loista sen paremmin. Kuka siis tahtoo saada Lampisen hengiltä? Juoni on aika kliseinen ja monesti luettu, mutta yllättävää kyllä; silti nämä tällaiset ovat aika jännittäviä. 

Elly Griffiths; Siniviittainen nainen

 Ruth Galloway -sarja on jo 8. osassa. Hautausmaalta löytyy siniseen viittaan pukeutunut nainen surmattuna. Myös naispappien seminaarin osallistujat ovat saaneet uhkauskirjeitä ja sitten tulee lisää murhattuja naisia. Komisario Harry Nelson ratkaisee taas rikoksia Ruth apunaan. Pidän Ruth Galloway -dekkareista, vaikka nämä ovat samankaltaisia keskenään. Minua ei haittaa, nautin tällaisesta vaivattomasta ja leppoisasta ajanvietteestä. 

Maria Adolfsson; Juokse tai kuole

 Doggerlandin Pride-festivaalin aikana väkijoukkoon ammutaan läheisen hotellin ikkunasta. Moni kuolee luoteihin. Juhlissa mukana ollut Karen Eiken Hornby on viimeisillään raskaana, mutta pelastuu ampumisvälikohtauksessa ja auttaa paikalla olevia haavoittuneita. Ampuja löydetään kuolleena hotellihuoneesta ja kun hänen taustaa aletaan selvittää, sieltä paljastuu monenlaista epäselvyyttä. Edellisten kirjojen tapaan myös tässä Karen itse joutuu uhatuksi. Tiedossa on kilpajuoksua talvisissa maisemissa. 

Tämä kirja päättää myös Helmet-haasteen tältä vuodelta. Nyt on kaikki 50 kohtaa täytetty ja tämän valitsin kohtaan: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole. Doggerland on oikeasti muinainen manner, jonka meri on sittemmin niellyt. Haastekohdalla ei ehkä tarkoiteta ihan tällaista valintaa, mutta tulkitsin kohtaa luovasti, kun en jaksanut tällä kertaa tarttua historia-kirjoihin, jotka olisivat sijoittuneet esimerkiksi Suomen suurruhtinaskuntaan tai Itä-Saksaan...