Jo Nesbø; Isänsä poika

Isänsä poika oli vähän surullinen tarina.
Sonny istuu vankilassa tuomiota, tuo mukava ja ystävällinen heroinisti, joka on kaikille vain ystävällinen. Sonny hymyilee ja myötäilee, kaikki pitävät hänestä. Varsinkin ne, joiden rikokset Sonny ottaa harteilleen. Kyllä, kyllä - hän myöntää että on tehnyt sen kaiken. Murhannut ja pahoinpidellyt. Sonny tunnustaa oikeudessa kaikkien muiden tekemät murhat.
Vaan tutkija Simon Kefas toteaa, että samaan aikaan kun Sonnyn tunnustamat murhat ovat tapahtuneet, Sonny itse on istunut kaukana levähdyspaikalla kahvilla. Miten hän voisi olla muka murhaaja?
Sitten alkaa pakomatka ja -tarina. Sonny, poliisin poika, kostaa.
Vain loppuratkaisua en oikein hyväksy. Se ei nyt mennyt ihan niinkuin olisin halunnut. Sääli silti. Sääli Sonnya. Mitähän tuostakin vielä seuraa.
Jo Nesbo kirjoitti taas ajatuksia herättävän ja ravistelevan dekkarin. Tällä kertaa ilman Harry Holea.

Lars Pettersson; Koutokeino, kylmä kosto

Sitten päästiin jännään kirjaan, jonka lukemisesta tosin on jo niin monta viikkoa, etten muista ihan kaikkea, mitä silloin aikoinaan päätin tästä mainita. Sitä oli paljon, nyt ehkä tärkeimmät on jääneet mieleen.
Anna Magnusson toimii Tukholmassa syyttäjänä, mutta palaa kotiseudulleen Koutokeinoon kun hänen serkkunsa Nils Mattis on syytettynä raiskauksesta. Ja perhe ei pärjää ilman Nilsiä. Porot eivät pärjää ilman hoitajaa. Laki on täällä ihan omanlaisensa. No tässä juoni, mutta sitten kaikki se mitä lukemisesta heräsi mieleen:

Ensimmäiseksi. Mikä hemmetin Koutokeino?? Koko elämäni minua on opetettu sanomaan Kautokeino, mikä esiintyy myös kirjan alkuperäiskielellä nimessä. Onko nyt joku sivistysvaliokunta päättänyt, että se on suomeksi Koutokeino. Mitä. Häh. En niele. Wikipediakin sanoo suomeksi Koutokeino. Elämäni on pirstaleina, olen käyttänyt väärää norjalaista sanaa koko ikäni!

Toiseksi. En hyväksy, en ymmärrä tätä oman käden oikeutta. Että poromaailmassa ei päde laki ja järjestys, vaan asiat kostetaan, maksetaan, lahjotaan ja kiristetään sopiviksi perhekuntien kesken. Niin halpaa.

Kolmanneksi ärsytykseni poronhoitokulttuuriin. Olin pieni koululainen, kun opettajamme kertoi, että poroja on liikaa. En ole unohtanut tätä tähän päivään mennessä. Porot kärsivät nälkää ja elintilan puutetta ihmisen ahneuden vuoksi. Poroisännillä on aivan liikaa eläimiä, niille ei löydy enää tilaa. Ja siitä johtuu laiduntilasta tappelu. Kauheaa riistoa. Ihmisen ahneudella ei ole mitään rajaa.

Neljäs ärsyttävä piirre: koirien huono kohtelu. Ne jätettiin minne sattuu selviytymään itsekseen tai ainakin ne kirjoitettiin mukaan erittäin huonosti.

Viidentenä; kun Anna ajaa autollaan kohti pohjoista, hän joutuu porokolariin. Poro haavoittuu ja kituu ja Anna joutuu tappamaan tämän paljain käsin. Voi vittu. Vain mies voi olla niin idiootti, että haluaa kirjoittaa tällaisen episodin kirjaansa. Eikä tässä vielä kaikki: hän kertoo Annan osittain nauttineen poron tappamisesta. Nauttineen! Siis nyt tässä on jotain pahasti sellaista, mitä en osta.

Ja kaikesta tästä huolimatta jokin kiehtoi. Halusin vain lukea lisää ja kaivaa lisää näitä seikkoja. Kirjana keskinkertainen, miljöönä normaalia kiehtovampi. Kirjailijasta en pidä, hän on ihmisenä vastenmielinen.

Pirkko Arhippa; On ruusu punainen

Se alkaa sitten olla kohta pulkassa jo tämä Arhippa-osastokin. Tässä yksi tälläinen kevyen höttöinen dekkari kauppapuutarhaan sijoittuen. Puutarhan pääomistaja on murhattu ja komisarsio Varpu Ahava etsii syyllistä vaimon, veljen ja veljen vaimon joukosta. Menneisyydestä kaivetaan esiin vanhoja tyttöystäviä ja yllättäviä perheenjäseniä. Lukihan tämän, kun oikein puristi hampaita yhteen.

Erik Axl Sund; Varjojen huone

Karmea pedofilinen kehätarina saa tässä päätöksensä. Edelleen harmittelen, etteivät kirjat yltäneet aivan näiden upeiden kansien tasolle. Monta menneisyyden mysteeriä ratkaistaan tässä, mutta jotenkin jotain jäi vielä kesken, vähän auki.

John Verdon; Murhakierre

Huh huh, ainakin puoli tusinaa syystalven lukematonta kirjaa vielä bloggaamatta ja vuodenvaihde lähestyy. Kun saisi tilanteen puhtaalle pöydälle alkuvuoteen...

Tämä Verdonin kolmas dekkari oli mielestäni sarjan huonoin. Juoni oli niin ohut, että sen läpi olisi melkein voinut nähdä ja kaikki juonikuviot eivät saaneet edes minkäänlaista päätöstä kirjan mittaisella matkalla. Mikä oli muuten pitkä. Ei tämän lukemisesta meinannut tulla mitään.

Lyhykäisesti: Dave Gurney tutkii Murhaorvot -nimisen televisioprojektin ympärille noussutta hälyä. Dokumentin tekijää uhkaillaan, salakuunnellaan, kellarin rappusia käsitellään niin, että niistä putoaa vaarallisesti. Autoon asennetaan seurantalaite ja asunnossa tapahtuu kummia. Myös Gurneyn vaja poltetaan. Onko tekijä ehkä Hyvä paimen, sarjamurhaaja, jota televisiosarjassa käsitellään ja joka ei halua tietojen tulevan julki. Vai entinen mustasukkainen poikaystävä. Hm, lopulta ei muuten edes selvinnyt, mitkä kaikki tapahtumat olivat kenenkin syytä. Korkealentoista, ei-uskottavaa ja aikamoisen pitkäveteistä tällä kertaa.

Pauli Taskinen; Katiskalla hukutettu

Tämä dekkari on kirja, josta en nyt voi sanoa mitään, koska olen jäävi. Näillä poluilla kävelen, näitä vesiä soudan. Eikös olekin mukava maisema kannessa.
Minä muuten olisin tehnyt murhan myrkyllä. Miksei muka omaan kesämökin kellariinsa saa jättää myrkkyä viinapullossa? Mitä se kenellekään kuuluu! No, en ole murhaaja.
Terveisiä kirjailijalle!

John Verdon; Sokkoleikki

Sokkoleikki oli ihan jännä murhamysteeri, jossa morsian oli tapettu omissa häissään ja syytettynä on ulkomaalaistaustainen puutarhuri. Tai olisi, jos tämä olisi tavoitettavissa. Tai edes olemassa? Jotain merkillistä tuohon hahmoon liittyy. Onko kukaan oikeasti edes nähnyt puutarhuria? Miten tämä ihan ummikko oppiikin yhtäkkiä kielen ja kirjoituksen melkein täydellisesti?
Dave Gurney alkaa tutkia salaperäistä tapahtumasarjaa, vaikka onkin oikeasti jäänyt jo eläkkeelle. Ja taas kuten edellisessä romaanissa: aluksi hän on hyvin torjuva ja kielteinen. Mutta vielä kielteisempi on vaimo Madeleine, mitä pidän hieman erikoisena. Ensimmäisessä kirjassa (Numeropeli) Madeleine ei ollut mielestäni näin kovin miehensä murhanselvittelyjä vastaan. Ettei siinä olisi vaimo jopa avustanut miestään keksimällä sellaisia juttuja, joita Dave ei itse mitenkään arvannut. Ja sitten kuitenkin toisaalta hän oli hienovaraisen vihainen Davelle kaikesta. Mitähän kirjailija oikeasti haluaa sanoa tällaisella huopaamisella ja soutamisella...
Numeropeli oli parempi. Mikä ei tarkoita sitä, että tämäkään olisi ollut huono, ei toki.

Helena von Zweigberk; Joka häpeää kantaa

Pitkää tuomiota vankilassa istuva Laura, entinen prostituoitu, kirjoittaa paljastuskirjan menneisyytensä synneistä ja paljastaa tässä samalla monta silmäätekevää. Siinä on viihdemaailman kokaiinia käyttävää tähteä ja vaikka mitä hienoa herraa. Laura kutsutaan jopa tv-ohjelmaan haastateltavaksi kohuromaaninsa takia. Vankilasta vapautumisen päivä lähestyy. Mutta jossain on taho, joka ei halua paljastusten tulevan julki. Sairaalapappi Ingrid, tuo niin ihana inhimillinen hahmo, kannustaa Lauraa ja kamppailee oman itsensä kanssa. Laura joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta joku muu saakin surmansa.
Kyllä sanon, että missään kirjassa ei mennä näin hienovaraisesti ihmisen sisään. Ingridin tunteet ovat meille kaikille tuttuja, mutta niitä ei ole koskaan vielä kirjoitettu näillä sanoilla. Samoin Ingridin rakkaussuhde Andersiin; miten aitoa ja paljasta rakkaus on oikeasti. Ei kliseistä onnea ja aurinkoa, ei mustaa ja valkoista. Ja onko se edes rakkautta. Siihen ei ole mitään oikeaa vastausta, ihminen on heikko, vajavainen ja epäilevä. Ja juuri siksi niin hieno. Tykkään tykkään ihan täysillä.

Pirjo Rissanen; Onnen tyttäret

Onnen tyttäret koostuu oikeastaan kolmesta romaanista; Onnen tyttäret, Askelten taito ja Kotimme Kevätniemi. Ja nyt kyllä täytyy sanoa, että tämä Kevätniemi-trilogia ei oikein kolahtanut. Tämä oli pahinta laatuaan. Tietenkin luin sen loppuun, koska halusin ehdottomasti tietää mitä henkilöille tapahtui, mutta... vähän vaikea oli jopa pysyä kärryillä siitä, kuka kukin on. Kumpi olikaan äiti ja kumpi tytär ja kumman sisaruksen tytär jne. Nimet menivät sekaisin ja ihmisten ongelmat menivät sekaisin. Kaikilla oli ongelmia. Liikaa ongelmia. Onneksi tämä on ohi. Pirjo Rissasesta tykkään muuten oikein kovasti.

Belinda Bauer; Hautanummi

"12-vuotias Steven aikoo etsiä lapsena kadonneen enonsa ruumiin, jotta äiti ja isoäiti vihdoin uskoisivat, että eno oli yksi seudulla liikkuneen sarjamurhaajan uhreista, ja lakkaisivat turhaan odottamasta tämän paluuta. Paikallistaakseen ruumiin Steven kirjoittaa vankilassa istuvalle murhaajalle. Viattoman teinipojan ja viekkaan psykopaatin välillä alkaa niukkasanainen, salainen kirjeenvaihto, joka johtaa arvaamattomaan piinaan…" Näin kuvataan Hautanummen esittelyssä.

Pidin kirjasta, se oli osin surullinen ja liikuttava, osin hyytävän jännittävä ja karmea. Jotain oli mistä en pitänyt; tapa jolla Stevenin perhe ja olosuhteet oli kuvattu. Stevenin arki oli jotenkin likaista ja inhottavaa. Vaikka koko murhaaja-juonta ei olisi ollut, niin Stevenin osa tuntui kurjalta. Perhe oli köyhä, niin rahallisesti kuin henkisestikin. Vaikka kirjan lopussa käy hyvin, niin lukijana minulle jäi tunne, että entisenlainen "laiminlyönti" vain jatkui. Stevenin perhe ei ollut kovin miellyttävä. Onneksi Bauerin seuraava kirja kuulemma jatkaa aiheesta vain löyhästi. Toivon tosiaan, ettei minun tarvitse lukea lisää tästä hm... white trashista.

Helena von Zweigbergk; Kun Jumala sulki silmänsä

Hitsi, tykkäsin jo Zweigbergkin Rakkaus viiltää syvältä -romaanista ja tämä esikoiskirja on melkein yhtä hyvä. Vai onko parempi, paha sanoa. Miten voi vankilapapista, Ingridistä, tulla näin hyvä hahmo romaaniin. Tai sarjaan romaaneita. Ja niin kun inhoan vankilajuttuja, oli ne sitten kirjoja tai tv-sarjoja. Mutta tämä ihan koukuttaa.
Kun Jumala sulki silmänsä purkaa auki vankilaan joutuneen Gunin menneisyyttä ja aika karulla tavalla. Mitä inhottavaa onkaan menneisyydessä tapahtunut, kun nuori nainen päätyy murhaan. Hrrr.. vähän hirvittävää, mutta lähinnä kiehtovaa.
Onneksi Zweigbergkillä on näitä vielä muutama lisää. Tiedän, mitä lainaan joululukemiseksi.

Enni Mustonen; Kultarikko

Kultarikko on Pohjatuulen tarinoiden kolmas osa. Aikaisemmat olivat Lapinvuokko ja Jääleinikki. En osaa laittaa näitä parhausjärjestykseen, ensimmäinen oli varmaankin se paras. Ehkä historia-ulottuvuutensa takia. Jotenkin Kultarikko oli kyllä muuttunut kevyempään suuntaan. Tosi kevyeen. Saksassa syntynyt ja Hong Kongissa hotellityössä oleva Heidi muuttaa sukunsa kotimaisemiin Suomen Lappiin pitämään huolta loukkaantuneesta sukulaisrouvasta. Täällä Lapin pimeydessä viimeistellään majoitushotellia, joka uhkaa kaatua jo ennen aukeamistaan. Heidi ja rouvat kiiruhtavat apuun. Kummasti lähes tyhjästä taiotaan keskeneräiseen hotelliin lampunvarjostimia, verhoja… siis vähän yliampuvaa. Kaikki tapahtuu paremmin kuin hyvin, melkein taianomaisesti. Ihan oikeasti; ei se näin mene. Melkoisia macgyvreita nämä. Ja tietenkin taas se rakkaus...  Juoni on hempeä-lämmin-leppoisa, tämä on taas sarjassa hyvänolonkirja. Ei kannata ottaa niin vakavasti. Lappilaisuus oli mukavaa. 

Mutta että. Muiden kirjaa lukeneiden olen huomannut päivittelevän sitä, että jokunen nimi oli vaihtunut kirjasta toiseen, ihan selvä erehdys. Miten on mahdollista, että tuollaiset menevät läpi, en voi olla hämmästelemättä.

Pirkko Arhippa; Valkealla varsalla, ruskealla ruunalla

Varpu Ahava ratkoo tällä kertaa mysteeriä, jossa psykiatriselta osastolta kotiutunut nuori nainen on kuollut. Onko epävakaa tyttö tehnyt itsemurhan? Kun menneisyyttä aletaan penkoa, sieltä löytyy ei-niin-idyllinen lapsuus. Joku salaa jotain, kuka on tehnyt pahaa.

Tiedän lukeneeni tämän kirjan joskus muinoin, hassua on, etten muistanut siitä mitään. En murhaajaa, en juonen käänteitä. Ainoastaan jonkinlaisen yleisasetelman ja keinuhevosen. Ihme, miten sitä voikaan unohtaa. Toisaalta dekkarit ovat siinä mielessä lapsipuolen asemassa, sillä nämä eivät herätä niin suuria tunteita, että niitä vaalisi viikkoa pidempään. Ainakaan useimmat. Ruskealla ruunalla, valkealla varsalla ei ehkä ollut ihan huikea lukuelämys. Tämä on ilmestynyt kymmenisen vuotta sitten; merkillistä kyllä mutta tuolloin kirja on arvioitu Arhippan yhdeksi parhaista. No, näin tällä kertaa.

Johan Theorin; Sankta Psykon kasvatit

Olen lukenut aikaisemmin Johan Theorinin Öölanti -kirjoja, mutta nyt nappasi sitten ihan erilaisen. Sankta Psykon kasvatit kertoo vankimielisairaalasta ja varsinkin sen yhteydessä toimivasta päiväkodista. Päiväkodissa on hoidossa lapsia, joiden vanhemmat tai jompi kumpi heistä on hoidossa mielisairaalan puolella, Sankta Patriciassa. Eli Sankta Psykossa, kuten kyläläiset ja työntekijätkin kutsuvat, jos kukaan muu ei kuule. Päähenkilö on Jan. Jan on oikea ihannetyöntekijä; hän ymmärtää lapsia ja tietää niistä kaiken. Lapset luottavat Janiin. Kirjan edetessä myös Janin omasta menneisyydestä alkaa paljastua seikkoja, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa.
Vankilan hämärät käytävät, luukut, kellarit, mielisairaalan pelottavat vangit, mielen manipulointi, väärinkäsitykset... hrrr... jännittävää. Kiehtova, traaginen ja niin mahdottoman yllättävä kirja. Ei niinkään dekkari, oikeastaan tämä on silkkaa kauhua =).

Peter James; Kuolema kulkee kulisseissa

Kuolema kulkee kulisseissa sijoittuu osuvasti filmiteollisuuteen. Suuri maailmantähti Gaia on tulossa synnyinmaahansa ja -kaupunkiinsa Brightoniin filmaamaan Kuninkaan rakastajatar -elokuvaa, mutta samalla hänen henkeään on uhattu. Roy Grace tiimeineen joutuu suojelemaan filmitaivaan suurta tähteä. Yksi murhayritys on jo tapahtunut ja tuolloin uhrina oli Gaian avustaja.
Mutta jotta mukaan mahtuisi jotain räikeän kuvottavaakin; esikaupunkialueelta navetasta löydetään paloiteltu miehen ruumis. Gracella on monta rautaa tulessa.
Ex-vaimo Sandyn katoamista selitetään taas vähän. Kukapa olisi uskonut...

Pirjo Tuominen; Silkkipunos

Silkkipunoksessa seikkailee jälleen eläkeläisrouva ja kuvataitelija Mailis Sarka, tällä kertaa Turkissa toteuttamassa toimeksiantoa osmaanivaltakunnan orjuudesta kertovan kirjan kuvittamiseksi. Matkakertomuksenakin tämä romaani on kiehtova. Minusta oli ihana lukea Turkkilaisesta yhteiskunnasta, turismista, ruuista, juomista, liikenteestä, sen historiallisista aarteista, maanteistä, oliivilehdoista, huviloista, basaareista… niin matkustuskielteinen ihminen kuin olenkin! Ehkä parasta onkin, kun saa lukea näistä kirjoissa, eikä itse tarvitse lähteä mihinkään. 

Mutta sitten, sattuuhan siellä muutakin. Oikeasti on sattunut jo vuosia aiemmin, koto-Suomessa. Nuoren naisen ruumis, tai oikeastaan parikin, löytyy metsästä. Ja raskaana oleva ukrainalainen prostituoitu vangitaan hirsihuvilaan koko raskautensa ajaksi Suomen talviseen korpeen. Ihmiskauppaa, seksityöläisyyttä ja kaikkea karmeaa.

Nämä ovat vähän erilaisia dekkareita, tai eivät ehkä dekkareita ollenkaan. Päähenkilö ei ratkaise mitään, eikä selvitä rikoksia. Hän on niissä oikeastaan sivustakatsoja, jolle lopussa vyyhti selvitellään auki. En osaa sanoa, pidänkö siitä ratkaisusta, mutta onhan se erilainen ja Pirjo Tuominen on niin taitava kirjoittaja, että lukisin varmaan moponkorjauskirjaakin hänen kirjoittamaan.

Persikkakakku. Se jäi kiinnostamaan. Mailis Sarka leipoi elämänsä miehille persikkakakkua. Nyt jäi painamaan, että mitä ihmeen persikkakakkua. Kuivakakkuako, jossa persikka oli soseena, vai jonkinlaista torttua, jossa persikka oli siivutettuna kiilteen alla, tuskin kermavaahto-persikka-täytekakkua ainakaan? Olisi nyt vähän avannut, persikkakakku ei ole ihan tavallisimpia reseptejä.