Luin tätä kirjaa varmaan kolme viikkoa. Ensin viikon
ennen joulua, sitten jouluviikon ja vielä vuodenvaihteen jälkeenkin. En tiedä
onko mikään kirja ollut yhtä pitkä ja vastenmielinen. Olin sata kertaa heittää
tämän sikseen, mutta aina vaan jatkoin sinnikkyydellä. Kirja parani ehkä
loppuaan kohden sen verran, että koko ajan alkoi tuntua todennäköisemmältä ja
todennäköisemmältä, että pystyn lukemaan sen loppuun kaikesta huolimatta.
Siis kaikesta sellaisesta kuvottavasta huume-, vankila-
ja väkivaltamaailmasta huolimatta. Inhottavasta alamaailmasta, jonka
olemassolosta en edes halua tietää mitään. Tällaisten romaanien takia niistä on
pakko tietää. Päällimmäiseksi tuntemukseksi jäi ehkä vain suru ja masentava
fiilis. Tällaista voi olla. Tällaisia huumelähiöitä, 9-vuotiaita
huumekauppiaita, murhaajia, tappajia, koiria huumekämpissä, kidutusta,
huumeiden salakuljetusta ja verta, rupia, katkottuja luita, polviin ammuttuja
luoteja, huorittelua, likaa, epätoivoa, raskauksia huumeluolissa, vankilassa
syntyneitä vauvoja. Missä ihminen meni vikaan?
Varsin kurja valinta vuoden viimeiseksi kirjaksi.
Voi harmi. Ehkäpä tämän vuoden loppuun voit jo valmiiksi suunnitella jonkin mukavan kirjan, josta jää hyvät muistot. Luin itse vuoden viimeisenä kirjana Eeva Kilven Noidanlukon, lyhyt novellikirja lapsen näkökulmasta. Kaunista. Kirja oli omasta kirjahyllystä ja se oli ihan ex-tempore ajatus lukea.
VastaaPoistaJoo, ehdottomasti seuraavaksi hyvän mielen kirjoja =). Tuo sinun valintasi voisi olla juuri sopiva.
Poista