Marko Hautala; Leväluhta

Leväluhta olisi varmaan kauhukirjagenrestä tykkäävälle lukijalle ihan kelpo teos, mutta minuun ei uponnut ei sitten millään. En tiedä voinko sanoa, että melkein inhosin tätä kirjaa, mutta hyvin lähellä. Loppuun luin tietenkin, jotta saan tietää mitä henkilöille tapahtuu ja jotta saan tällä kuitattua Helmet -haasteen kategorian 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota yleensä et lue. En lue kauhukirjoja, jotenkin ne ovat niin... säälittäviä, naiiveja, keinotekoisia ja yrittävät liikaa. Ja epäuskottavia. Ymmärrän tietenkin, että kauhukirjan pitääkin olla epäuskottava, eihän siihen saisi muuten sitä kauhua millään lailla, mutta jostain syystä pidän vain uskottavista kirjoista.
Päähenkilö on Meeri, joka jättää oman perheensä ja palaa lapsuudenkotiin. Lapsuudenkodissa mikään ei ole oikein, ja lähistöllä on Leväluhta, joka tuntuu olevan jonkinlainen suonsilmäke. Siellä on vallalla pahat voimat. Meerin isä on tehnyt itsemurhan, veli Lari on mielisairaalassa ja äiti harhailee sekopäisenä kodissaan. Paitsi ettei harhailekaan muualla kuin Meerin päässä. Siis tämä. Yhhyh. Asiat joko on tai ei. Kaikki kirjan hahmot olivat vastenmielisiä. Oikeasti kukaan ei käyttäydy siten, kuin kirjassa kerrottiin.
Kirjan ainoa mielenkiintoinen anti oli muuten sana leväluhta. Luhta. Mietinkin, että se on jotain suota, mutta nykykielessä sanaa ei taideta käyttää. (Luhta = vataja = tulvavaikutteinen suo!!) Sana on kuitenkin olemassa, esim. luhtakerttunen. Ja Luhta - siis tämä vaatevalmistaja. Jotain ajatuksia ja uutta kirja siis onnistui herättämään! Paikkana Leväluhta on oikeasti olemassa kirjan ilmoittamassa paikassa. Sitä en ollut tiennyt ja se oli jännittävää. Leväluhdasta on  kaivettu esiin ihmisten ja eläinten luita, koruja ja ties mitä uhrilahjoja. Tämän takia kirja kannatti lukea, opin uutta.