Karin Fossum; Jonas Eckel

Jonas Eckel oli hykerryttävä ja vähän karmiva pikkukertomus, erään avioliiton tarina. On se kumma, miten parisuhteesta voi tulla painajainen. Jonas-parka, vähän tuollainen näkymätön, tavallinen, neuroottinen ja ah niin kunnollinen mies!

Ai vitsi ai vitsi: olisi mahtavaa, jos tämä sama tarina olisi kirjoitettu myös Lillian –vaimon näkökulmasta! Oikeastaan kirja olisi voinut sisältää kaksi osaa, joista tämä Jonaksen näkemys olisi ollut vain puolet. 

Fossum on muuten siinä erikoinen naiskirjailija, että hänen päähenkilönsä ovat hyvin usein miehiä. Ja vieläpä kovin usein eräänlaisia tönkkösuolattuja kylähulluja. Vähän sellaisia rassukoita tai aikamiespoikia. Mistähän se johtuu. Onko se vain niin herkullinen kohde ja loputon pussi, josta tarinoita kirjoittaa.

Sika säkissä

Aakkoshaasteeni lähestyy loppuaan, olen lukenut jo Z-kirjan. Niinpä on aika keksiä uusi haaste itselle. Ja oikeastaan se tuli mieleen tuon äskettäin luetun Z-kirjan myötä. Uusi haasteeni on Sika säkissä –haaste =). Se tarkoittaa sitä, että lainaan (joka kirjastoreissulla? Vai joskus vain? Ensi kerralla?) yhden kirjan, josta en ole kuullut enkä lukenut yhtään mitään. Niin että kirjailijan nimikin on tuntematon (mietin vielä miten tuntematon sen pitää olla, vaiko vain toistaiseksi tutustumaton?).  Jotta kaikki kotiin kannettavat kirjat eivät olisi sikoja säkissä, niin erotan tästä haasteesta kaikki sellaiset, joihin olin saanut vihjeen muiden kirjablogeista. Pidän vaikka sääntönä sitä, että kirja ei saa olla suunniteltu ja etsitty, vaan ihan yks-kaks kirjastoreissulla löytynyt tuntematon nimi. Tietysti tätäkin voisi mennä aakkosten mukaan, ensin tuntematon a-kirjailija… hm, mietin asiaa!

Helena von Zweigbergk; Rakkaus viiltää syvältä

Helena von Zweigbergk on minulle ihan uusi tuttavuus, en ollut edes kuullut kirjailijan nimeä koskaan ennen. Ja tietenkin hän on tukholmalainen dekkarikirjailija =). Mikähän noissa pohjoismaalaisissa dekkareissa on, kun ne haluavat tulla kirjastosta luokseni kylään… Koska en löytänyt Zweigbergkin esikoisromaania Kun Jumala sulki silmänsä, niin otin sitten tämän kakkosen  Rakkaus viiltää syvältä –romaanin kaivatessani Z-kirjaa.

Päähenkilö on niinkin erikoinen tyyppi, kuin vankilapappi Ingrid. Hm, erikoista, erilaista. Hyvä. Vankilaan tuodaan heroiinin salakuljetuksesta kiinni jäänyt Tanja, joka takertuu Ingridiin pyytääkseen apua. Hän haluaa yhteyden poikaystäväänsä, hän haluaa pois vankilasta, koska onhan tapahtunut kauhea erehdys! Ingrid joutuu keskelle psykologista kauhistuttavaa peliä eikä lopulta tiedä kuka on hyvä ja kuka paha. Lukijakin saattaa sitä vain arvailla. Jännityksen ohessa saadaan seurailla Ingridin omaa haparoivaa romanttista suhdetta. Eipä ole seurustelu helppoa, ei!

Vankila-aiheestaan huolimatta Rakkaus viiltää syvältä ei onneksi kuvaa elämää vankilassa, mitä pelkäsin aluksi. Vankilat ovat ikäviä, rumia ja kuivia paikkoja, tuskin jaksaisin lukea sellaisesta kovinkaan pitkään. Kirja ei myöskään sisällä uskonnollista paatosta, vaikka Ingrid joskus puhuukin Jumalalleen, lähinnä pyytääkseen anteeksi omaa inhimillistä vajavaisuuttaan kun ei yksinkertaisesti löydä mitään myötätuntoa tai lähimmäisenrakkautta jotain ihmistä kohtaan. Tähän tottui ja lopulta se oli jopa virkistävää. Mikäs yli-ihminen se pappikaan nyt on, samanlaisia vihan, raivon, rakkauden ja jopa kostonhimon tuntemuksia hänelläkin voi olla.

Zweigbergk on kirjoittanut vajaa puoli tusinaa romaania ja toivonpa tosiaan, että jatkossa niitä tulee vielä lisää.

Åsa Larsson; Kunnes vihasi asettuu

Åsa Larsson jotenkin vetoaa minuun ja muuttuu vielä kirja kirjalta paremmaksi. Tämä neljäs oli taas parempi kuin edelliset. Pidän Larssonin tavasta kirjoittaa luonnosta kauniisti ja kunnioittavasti, vähän mystisestikin.  Ja koirista. Linnuista. Karhusta, jonka silmän läpi Jumala katsoo ja näkee Hjalmarin.

Pidän myös Kiirunasta, jossa Rebecka työskentelee syyttäjänä. Rebeckassa itsessään on vähän jotain sellaista, josta en niin pidä, mutta pystyn sulkemaan siltä silmäni. Rebeckalla on omia ongelmia ja synkkää menneisyyttä, sitä tuodaan vähän rasittavasti esiin joka kirjassa, mutta onneksi tässä enää vähemmin kuin aikaisemmissa.

Kunnes vihasi asettuu on haikea, kaunis, surullinen ja jännittävä. Kaikkea näitä vuoronperään. Ihan parasta dekkaria.

Peter James; Kuoleman kanssa ei kujeilla

En muista, mistä blogista Peter James tarttui päähäni, olin sen kirjoittanut kirjalistaani viimeksi kirjastossa käydessäni. Enkä pettynyt kirjaan. Kuoleman kanssa ei kujeilla on selkeää ”kevyttä” dekkaria, toisin kuin esim. aikaisemmin lukemani Frimansson. Hassua nimittää tätä kevyeksi, sillä kirjassa tapahtuu sentään elävältä hautaaminen ja murha ja kaikenlaista petosvyyhtiä. Mutta tällaista selkeää murhajuttua lukee kevyin mielin ja ahdistumatta. Dekkareissa parasta on se, miten ne todellakin saavat unohtamaan oman arjen, miten niihin voi uppoutua ja unohtaa kaiken muun. Ilman että ahdistuu itse liikaa. Murhan selvittely on vain kiva juoni, jota seurata. Sitten asia erikseen on Fossumit ja Frimanssonit, jotka taas ovat ahdistavia. Ehkä se psykologisuus tekee kirjasta ahdistavan. Ne ovat omalla tavallaan vielä koukuttavampia, mutta kyllähän ne kuluttavat lukijaa ja vaativat paljon enemmin.

Peter Jamesista tuli vähän mieleen Karin Slaughter, joskaan tämä ei ollut läheskään niin raaka, ei yhtä naiivi eikä ihan yhtä pinnallinen. Tykkään.

Jos jotain huonoa pitäisi kirjasta löytää, niin lopun ajojahti-kohtaus oli kovin kliseinen eikä yhtä herkullisen jännittävä, kuin muu kirja siihen saakka.

Inger Frimansson; Kissa joka ei kuollut

Kutkuttavaa jännitystä Frimanssonin tapaan. Kissa joka ei kuollut kertoo hyytävän tarinan, mitä tapahtuu Bethin ja Ulfin kesänviettopaikassa. Takakansi lupaa näin: "Psykologisen trillerin kuningatar tutkii kylmän viileästi tappajan mieltä ja näyttää, miten tavallisen ihmisen tavallinen elämä muuttuu hyytäväksi helvetiksi yhden väärän päätöksen takia". Juuri näin se menee.

Yksi asia jäi häiritsemään. Kirjan tapahtumapaikkana on sisarusten kesänviettopaikka, jonka he ovat perineet vanhemmiltaan. Sisarukset Beth ja Juni ovat siis käyneet kyseisellä tilalla kesänvietossa jo lapsuusvuosista alkaen. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla Beth tapaa Kaarinan, joka asuu melko lähellä Bethin kesänviettopaikkaa. Ja Beth toteaa, ettei tiennyt lähettyvillä olevan taloja ja asutusta. Tätä minä en kyllä osta. Jos ihminen viettää vuosikymmeniä kaikki kesänsä jossain, niin missä pullossa hän elää, ellei tiedä mitään parin kilometrin päässä olevan taloista? Miten voi välttyä yhteisiltä tienkäyttömaksuilta, mahdollisilta vesiosuuskunnilta, jätehuollolta, postinjakelulta, lumityösopimuksilta ja kyllähän nyt ihmiset kävelevät tai lenkkeilevät kesälomapaikoistaankin käsin. Eli vaikuttaa siltä, kuin kirjailijalla ei olisi oikein omakohtaista kokemusta ts. tietoa mökkeilystä tai kesälomapaikoista. Ja silloin on kyllä vaarallista lähteä kirjoittamaan asiasta, josta ei mitään tiedä.

Mutta hui, ovat nämä Frimanssonit aika hyytäviä, pitää kohta päästä käsiksi perusdekkariin, jossa vain tapahtuu tavallinen murha ja poliisit sitä leppoisasti selvittelevät =).

Yrsa Sigurdardottir; Kolmas merkki

Etunimen mukaan aakkostettava islantilaiskirjailija Yrsa Sigurdardottir oli minulle kauan etsitty ja lopulta vahingossa löydetty tuttavuus. Meidän kirjastossa ei ollut vielä muita Yrsan kirjoja kuin tämä Kolmas merkki.

Pidin tästä kirjasta. Rikkaan saksalaisperheen vesa löydetään surmattuna ja käsittämättömällä tavalla paloiteltuna. Tutkinnan edetessä tulee ilmi yliopisto-opiskelijoiden noitapiiri. Uhri on ollut sen johtajahahmo. Käsitellään muinaisia noitavainoja, riimukirjoituksia ja manauksia. Aika jännittävää, joskin vähän kuivakkaa, kun näillä historiallisilla noitavainoilla ja keskiaikaisilla vuosiluvuilla ei tavallaan ollut itse murhatutkimuksen kanssa mitään tekoa. Ehkä niillä haluttiin vähän keikaroida, ja mikä ettei: olihan kirjailijalla paljon tietoa aiheesta - vaan kun aihe on minulle aika vieras, niin... No, ei se mitään, kivaa luettavaa joka tapauksessa.

Islantilaiset nimet olivat niin vaikeita, että joskus jouduin jarruttelemaan ja tavaamaan pelkästään niitä. En aina muistanut, kuka kukin on, kun nimet olivat tällaisia kuin Guðmundsdóttir, Árni, Bríet, Brjánn, Brynjólfur tai Þorgrímur. Yleensä nimistä on tottunut näkemään edes sukupuolen, mutta näistä se ei olekaan ihan selvää. Ja mitä ihmeellisiä kirjaimia, heittomerkkejä ja painotuksia. Se heitti pienen raskauden tunnun tähän muuten mukavasti sujuvaan jännäriin. 

Olen ennenkin huomannut, että runsaat vieraat kirjaimet, varsinkin kirjainten päällä lepäilevät heittomerkit, jotenkin rasittavat minua. Lopéz, Diáz, Juárez... =)

Väärin aakkostettu, kirjaston virhe vai minun?

Siis olenko minä nyt vain tyhmä, vai onko kyseessä joku islantilainen erikoisuus, mutta miksi tämä Yrsa Sigurdardottirin romaani on aakkostettu kohtaan YRS? Vaikka kuinka vääntelen nimeä, niin minusta tuo Yrsa on etunimi ja Sigurdardottir on sukunimi, eikö tämän kuuluisi olla kohdassa SIG...

Olen etsinyt tätä kirjaa pitkään ja aina harmitellut, kun en ole löytänyt. Sitten viimeksi etsin aakkoshaasteeseeni Y-kirjailijaa, niin eikös siellä tuijota minua tämä Sigurdardottirin jännäri! Olin pudottaa silmäni, eihän tämän Y-kohdassa pitäisi olla! Vai pitäisikö?