Luin vuosi sitten Will Trent –sarjan ensimmäisen dekkarin
Triptyykin ja ihmettelin jo silloin kovasti, miten dyslektikko (jonkinlainen
lukihäiriö, josta kärsivä ei osaa lukea tai kirjoittaa) pystyy olemaan poliisi
ja suorittamaan ammattitutkinnon. Ja herättihän se paljon muitakin kysymyksiä.
Nämä kysymykset ja ihmettelyn aiheet eivät kaikonneet vieläkään, päinvastoin.
Pelon huoneessa dyslektikko-Willin ongelmat tulivat oikeastaan vielä enemmin esiin. Täytyy
sanoa, että erikoinen valinta kirjailijalta valita päähenkilökseen poliisi,
joka ei osaa lukea. Varsinkin kun kirjailija itsehän on sanojen ja kirjoitetun
kielen ammattilainen. Erikoinen ratkaisu hakea ihmistyyppi näin kaukaa.
Murhatutkimuksena Pelon huone oli kuitenkin kiinnostava
ja onneksi kirjasta oli perusdekkaria paksumpi, siitä pidän. Amerikkalaisesta
poliisilaitoksesta en saanut taaskaan mitään kovin mairittelevaa kuvaa. Kirjan
perusteella siellä peruspoliisi on korruptoitunut (kaikkihan huumerahoista
vetää välistä!), sovinisti (totta kai naispoliisia pitää halveksia ja
simputtaa!) ja katkera. En haluaisi uskoa tuollaista, ettäkö tavallinen
kansalainen joutuisi uskomaan lain turvaamisen tuollaiselle sakille.
Toivottavasti meillä ei Suomessa ainakaan…
Jatkan mielelläni kuitenkin niin Will Trent –sarjaa, kuin
Slaughterin muitakin dekkareita siitä huolimatta, että en hänen luomista
hahmoista varauksetta pidäkään.
Onhan Willin "tauti" tosiaan aika kaukaa haettu, enkä oikein ymmärrä Karinin pointtia. Willistä olisi saanut sympaattisen ilman moista piinaakin. Hyvin nämä tarinat kuitenkin kantavat.
VastaaPoistaJep, onhan se vähän erikoinen tauti tosiaan, ihan tulee mieleen, että olisikohan Slaughterilla itsellään lähipiirissä dyslektikko, oma lapsi tms. Ja tosiaan, Will olisi ihan symppis ilman lukihäiriötäkin!
Poista