Noel Barber; Kairon nainen

Melkoinen tiiliskivi tämä Kairon nainen oli. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan Noel Barberista ja lähdin todella pitkin hampain tätä lukemaan. Kansikuvakin on vastenmielinen. Ja kirjan nimi. Mutta jokin ihmeellinen taika Kairon naisessa oli! Ehkä se oli toisen maailmansodan aikainen historia, tai yleensäkin Egypti, johon olen aina ollut ihan hulluna. Sukelsin tuohon ihmeelliseen maailmaan menneen Egyptin tunnelmissa. Tämä on sekä rakkaustarina, että erään aikakauden tarina, varsinainen saaga. Oli kirjassa jotain vähän vaikeaselkoistakin ja ärsyttävää, mutta ne jäivät hyvien tunnelmien varjoon.
Kairon nainen oli myös melkoisen hyvä historian kertauskurssi siitä, mitä tapahtui Egyptissä kuningas Farukin aikana (1920 - 1965). Vaikka olen tutustunut faaraoiden aikaiseen muinaisegyptiin hyvinkin paljon ja yhteen aikaan olin oikea Egypti-friikki, niin tämä "nykyajan" Egypti on ihan tuntematon maailmansa.

Juha Numminen; Ristiretki

Ristiretki oli pakkokirja; en ollut taas ehtinyt kirjastoon ajoissa ja kaikki luettava loppunut. En edes muista, mistä tämä kirja on tullut joskus vuosia sitten. Minulle, joka haluan päästä niistä aktviisesti eroon… Tämä taisi olla ihan selkeä mies-kirja, niin maskuliininen ote tarinassa oli. Kauhean karkea, rankka ja itsepintaisesti eteenpäin tunkeva tarina ilman kevennyksiä ja sivukoukeroita. En voi sanoa kauheasti pitäneeni Ristiretkestä, vaikka tietenkin se piti lukea läpi. Elokuvia luonnehditaan joskus ”kovaotteisiksi toimintajännäreiksi”, tämä oli sellainen kirja.

Sepi ja Pelle ovat vankikarkureita ja murhaajia ja pankkiryöstäjiä ja ties mitä. Kirjassa lähdetään heidän mukaansa poliisia pakoon. Matkalla sattuu yhtä sun toista. Tarinassa esiintyy myös paha poliisi ja kiero pankinjohtaja, kylmä vaimo sekä vääryyttä kärsinyt puoliromani. Näillä mennään. En nyt vanno, ettenkö lukisi lisää Nummista, mutta jos, niin sitten kokeilen vaikka uudempaa tuotantoa. Tämä oli vuodelta 89.

Miksi kirjoja halutaan omistaa?

Tämä vuosi on ollut ihan merkillinen lukemisen suhteen: olen lukenut lähes pelkkiä dekkareita! Tietysti olen tykännyt niistä aina, mutta nyt jonkinlainen dekkarihimo on iskenyt minuun

On ihana seurata muita kirjablogeja ja etsiä niistä kirjoja omalle lukulistalleni. Tosin yhdellä poikkeuksella: minä en halua mitään ihan uusia ja vasta ilmestyneitä kirjoja, vaan mieluiten vanhempia. Haluan pysyä kaukana uutuuskirjojen luomasta ilmestymis- ja lukuhysteriasta. Sama on muuten elokuvien kanssa, en tiedä miksi. En ikinä halua lähteä leffaan enkä nähdä elokuvaa ensimmäisten joukossa. Odotan, kunnes se tulee televisiosta. Siihen voi mennä pari vuotta tai viisi vuotta… kyllä minä jaksan odottaa. Ellei sitten jos kyse on kultista, kuten Harry Potter. Sellaiset pitää kyllä ostaa dvd:inä heti kun ilmestyvät.

Toinen syy sille, että luen vanhempia kirjoja on se, että lainaan niitä ainoastaan kirjastosta ja meillä ainakin kirjat tulevat vuoden tai kahden viiveellä lainattavaksi. Ja silloinkin niitä ensin lainaavat innokkaimmat varaajat. Minä en varaa kirjoja koskaan. Koska edelleen; jaksan oikein hyvin odottaa jokusen vuoden.

Yksi suuri tekijä lukuharrastuksessani on myös se, että en halua omistaa kirjoja. Tämä on jännittävä asia enkä voi olla pohtimatta, mistä johtuu luonne-ero omistajan ja ei-omistajan välillä. Hirveän monet (useimmat?) kirjabloggaajat ostavat itselleen kirjoja, varsinkin juuri niitä uusia, kun ilmestyvät. Tai sitten keräävät jotain lempikirjailijansa sarjaa. Minua kiinnostaa tuollainen luonteepiirre, kun en ymmärrä sitä. En voi tajuta, miksi kukaan halua omistaa kirjan =). Koska se sivuilta luettu tarinahan oikeasti on se asia, joka sieltä halutaan omistaa. Kun luen kirjan, omistan sen jo, vaikka palauttaisin fyysisen kappaleen kirjastoon. Ja jos haluaisin lukea kirjan uudestaan, niin sen voisin taas lainata uudestaan.

En osta ikinä itselleni kirjoja, en myöskään halua niitä lahjaksi. Niistä harvoista kirjoista, joita minulle on tullut, yritän päästä aktiivisesti eroon.

Tällä hetkellä tulee mieleen yksi kirja, joka on tullut minulle vanhempieni kirjahyllystä ja josta en luovu: Eino Leinon Musti (v. 1916). Se on jotenkin enemmän kuin kirja. Osaan sen alun ulkoa, enkä vain tajua miksi aina itkettää lukiessa sitä. Se poraa suoraan sieluun!

– Hau! sanoi Musti.

– Hau, hau! vastasin minä. Mutta miksi sinä haukut aina?

– Hm, hymähti Musti ja kävi miettiväiseksi. Maailmassa on aina paljon haukuttavaa.

– Sinä saatat todellakin olla oikeassa.

Ja nyt oli vuoro minun omasta puolestani käydä miettiväiseksi.

Håkan Nesser; Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

Nautin tästä kirjasta todella. Håkan Nesserin kannattaisi unohtaa tympeä van Veetereninsä ja keskittyä tällaisiin romaaneihin. Oma jännitysnäytelmänsä tässäkin oli mukana, mutta kirjan tärkeintä antia oli ihana lämpöisensuloinen lapsuudenkuvaus. Ja oma mausteensa 60-luvun ajankuvalla. Lapsuudenkuvaukset ovat aina niin ihania. Riemastuttavaa, mitä lapset tietävätkään ja mistä aikuisilla ei ole hajuakaan. Tai että he eivät tiedäkään aikuisten tietäneen. Varhaisteinien kesää kansoittivat vanhat länkkärit, Perry Mason, Jules Verne, grillimakara ja pussimuusi. Souturetket saareen ja kauppaan. Laiturin rakennus ja Se Kamala, mitä tapahtuu. Mikään ei voita noita lapsuuden kesiä!

Pirjo Rissanen; Posliinihäät

Lempeä, kiva, helppolukuinen, nopea, reipas hyvän mielen kirja. Kuten Rissaset aina. Ehkä tätä nyt voisi kuvailla keski-ikäisen Aina Mikonmäen kasvutarinaksi. Onko mies oikea, kestääkö avioliitto, miten lapset pärjää, arvostaako kukaan... ihan sitä itseään. Tykkäsin. Kuten jäätelöstä kinuskikastikkeella.

Anna Jansson; Unissakävelijä

Minä pidin Unissakävelijästä ehkä vielä hieman enemmän, kuin Pääkallovarkaasta, jota sanoin yhdeksi Janssonin parhaaksi. Eli kyllä nämä kummatkin siellä ihan kärjessä keikkuvat.

Alussa en ollut yhtä vakuuttunut. Ensimmäisessä luvussa tapahtuu pahoinpitely ja sellaisen lukeminen on aina jotenkin kuvottavaa, kun en oikein kestä väkivaltaa ja sen kuvailua. Toisaalta sille on tarkoituksensa tässä kirjassa. Tämän jälkeen kirja parani ja oli helppo lukea, vaikka juoni kiristyi välillä niin jännäksi, että ehkä ”helppo” ei ole oikea sana sen takia.

Erikoisesti pidin siitä, että nyt keskityttiin paljon Erika Lundin työhön ja vapaa-aikaan, sillä kirja kirjalta tuokin hahmo on tullut tutummaksi ja siksi läheisemmäksi.

Sen sijaan Maria Wernin ja Per Arvidssonin romanssi ei ole koskaan oikein jaksanut innostaa minua ja aivan kuin tässä kirjassa olisi sitä yritetty jo ajaa alas. Romanssin eteen on noussut vaikeuksia jo aikaisemmissa kirjoissa, nyt minusta tuntuu, että Jansson on kirjoittanut Arvidssonin jo tahallaan niin tympeäksi, että lopullinen ero on tulossa. Jotta lukija ei jäisi liikaa suremaan. Jansson muistaa silloin tällöin kertoa, että Arvidsson on punatukkainen ja tällä on siis punahapsiset viikset. Siis yök! Voiko kukaan nainen muka rakastua punaviiksiseen mieheen?? =)

Karin Alvtegen; Syyllisyys

Peter istuu kahvilassa, kun hänen pöytäänsä tulee vieras nainen ja pyytää toimittamaan paketin miehelleen Olofille. Peter on utelias ja tekee sen. Siitä käynnistyy ihmeellinen tapahtumien ketju. Peter nimeää paketin tuoneen naisen Demoniksi ja saa kuulla tästä vielä monta kertaa.

Voi pahus, miten minusta tuntuu, että minua on viilattu linssiin. Syyllisyys oli aika omituinen romaani, enkä osaa olla kuin hölmistynyt. Tämä ei ollut Alvtegenin parhaita, vaan ehkä toiseksi huonoin Tuntemattoman jälkeen, mutta ei silti aivan huono. Jotain hauskaa ja huvittavaa tässä oli. Juoni oli ihan uskomaton ja ylitseampuva. Hölmö, naiivi, idioottimainen... ja oikeastaan pidin siitä. Ainakin vähän. Ei tämä nyt mikään perinteinen salapoliisiromaani ole, vaikka takakannessa sellaiseksi onkin luokiteltu.

Läpi kirjan mietin, kuka kusettaa ja ketä. Ehkä kirjan tarkoitus olikin saada lukija epätietoiseksi ja hölmistyneeksi. Omiin vaistoihin ei ole tätä lukiessa luottamista.

Maeve Binchy; Koko kadun kasvatti

Alkoholisoitunut aikamiespoika Neil saa yhtäkkiä kuulla, että hän on tulossa isäksi ja olosuhteiden pakosta hän joutuu ottamaan vastuun syntyvästä vauvasta. Neilin on pakko ryhdistäytyä, mutta helppoa se ei ole. Tämä kauhistuttaa sosiaalityöntekijää, Moiraa, joka tekee kaikkensa löytääkseen Neilin elämäntavoissa vikaa, niin että vauva saataisiin huostaanotetuksi ja turvaan.  Mutta Neilillä on vankka tukiverkosto, joka on  valmis vaikka valehtelemaan Neilin puolesta, oli tämä sitten hyvä tai ei. Ja heillä jokaisella on oma tarinansa ja omat ihmissuhdekiemuransa. 

Kirjassa ei keskitytä (onneksi) Neilin kasvamiseen isäksi, kuten vaikkapa Hietamiehen Yösyötössä, jossa siinäkin tumpelo-isä sai vauvan kontolleen. Vauva on oikeastaan ihan vieraaksi jäävä sivuhenkilö tässä tarinassa, kliimaksit ovat Neilin ja tukiverkoston omissa asioissa. Isä-vauva –huumoria kirjasta on turha hakea (jälleen onneksi – tuo juoni on niin kliseinen, että vaikka Yösyöttö on hyvä, niin yksi kirja sitä riittää).

Olen lukenut kaikki aikaisemmat Binchyt ja tykännyt tosi kovasti näistä lämpimistä, ihastuttavista tarinoista. Koko kadun kasvatti ei ollut ehkä ihan parasta Binchyä, mutta pidin tästäkin. Henkilöitä oli vähän liikaa, menin jo ihan sekaisin kuka kukin on. Tästä puuttuivat ehkä ne kaikkein kiperimmät ja kipeimmät ihmiselämän kipupisteet, eli oli hieman pinnallisempi kuin varsinkin Binchyn varhaistuotanto. 

Irlannissa on varmaan ihan erilaiset huostaanottojuttunsa kuin Suomessa. Kirjan sossutäti-Moira oli kuvailtu aikamoiseksi sooloilijaksi ja työnsi nenäänsä joka paikkaan. Suomessa ei tuollainen toimisi, täällä ollaan paljon avarakatseisempia ja katsotaan enemmin sormien läpi. Oli se sitten hyvä tai ei.