Anna Jansson; Unissakävelijä

Minä pidin Unissakävelijästä ehkä vielä hieman enemmän, kuin Pääkallovarkaasta, jota sanoin yhdeksi Janssonin parhaaksi. Eli kyllä nämä kummatkin siellä ihan kärjessä keikkuvat.

Alussa en ollut yhtä vakuuttunut. Ensimmäisessä luvussa tapahtuu pahoinpitely ja sellaisen lukeminen on aina jotenkin kuvottavaa, kun en oikein kestä väkivaltaa ja sen kuvailua. Toisaalta sille on tarkoituksensa tässä kirjassa. Tämän jälkeen kirja parani ja oli helppo lukea, vaikka juoni kiristyi välillä niin jännäksi, että ehkä ”helppo” ei ole oikea sana sen takia.

Erikoisesti pidin siitä, että nyt keskityttiin paljon Erika Lundin työhön ja vapaa-aikaan, sillä kirja kirjalta tuokin hahmo on tullut tutummaksi ja siksi läheisemmäksi.

Sen sijaan Maria Wernin ja Per Arvidssonin romanssi ei ole koskaan oikein jaksanut innostaa minua ja aivan kuin tässä kirjassa olisi sitä yritetty jo ajaa alas. Romanssin eteen on noussut vaikeuksia jo aikaisemmissa kirjoissa, nyt minusta tuntuu, että Jansson on kirjoittanut Arvidssonin jo tahallaan niin tympeäksi, että lopullinen ero on tulossa. Jotta lukija ei jäisi liikaa suremaan. Jansson muistaa silloin tällöin kertoa, että Arvidsson on punatukkainen ja tällä on siis punahapsiset viikset. Siis yök! Voiko kukaan nainen muka rakastua punaviiksiseen mieheen?? =)