Nummilta löydetään rituaaliteurastettu hevonen ilman
päätä, sitten arkeologiopiskelija murhataan. Viikinkiaikaisia
verenjuontiriittejä, kaivauksia, varastettuja muinaismuistoja, aasauskontoa…
Niin ja piharakennuksessa irrallinen hevosen pää. Ja toinen. Jäiks. Kauheasta
kehyksestä huolimatta tarina ei onneksi kerro enempää hevosraukkojen teurastuksesta,
koska siinä menisi minulla raja.
Anders Knutas, tuo mukava poliisi, saa harhailla aika
pitkään, ennen kuin palaset loksahtavat kohdalleen. Tällä kertaa tv-toimittaja
Johanin ja hänen naisystävänsä Emman tarina ei ärsyttänyt minua läheskään yhtä
paljon kuin edellisessä kirjassa. Tämä on hieman erikoinen ratkaisu kertoa
aivan kuin kahta erillistä tarinaa yhdessä. Tähän kirjaan asetelma sopi oikein
hyvin, Johanilla on oma tärkeä osuutensa kirjan loppuratkaisussa. Sen sijaan Johanin
oma loppuratkaisu jätettiin kutkuttavasti auki.Seuraavassa kirjassa selviää sitten sekin.
Mari J on vakuuttava dekkaristi. Kyllä näitä enemmin
lukee, kuin selkäänsä ottaa.
Juuh, tämä oli ihan kiva kirja lukea. Mutta huomaa toki, että kun nyt on lukenut esim. Gerritsen Jääkylmän, ja tietää, että sen tarina tulee matkaamaan mielessä mukana vielä monia kuukausia, niin Saaren varjoissa ei kyllä ihan samaan yllä. Olen aikalailla unohtanut kaiken mitä kirjassa tapahtui, mutta muistan, että sen verran positiiviset mielikuvat kuitenkin jäi, että luen varmasti vielä joskus jotain muutakin Jungstedtilta. Sitä ennen tutustun kuitenkin Anna Janssoniin.
VastaaPoistaJep, on kirjoja ja kirjoja. Tavallaan dekkareissa on hyväkin puoli tuo "muutaman minuutin hekuma" - ajatukset taatusti askartelee muissa kuin arkirutiineissa, mutta jälkeen ei tarvitse kauaa asiaa pohtia. Nämä Jungstedtit on kyllä oikeen tyypillisiä siinä, että jälkikäteen ei muista yhtään tippaa, mitä siinä kävi =). Gerritsen vangitsee ihan toisella tapaa. Tuota Jääkylmää odotellessa...
Poista