Sirpa Tabet; Kaikki kaupan

Perusdekkari eläinlääkärimäisin maustein. Vähän lääketehtaiden kieroilua, kiinalaisia liikemiehiä ja salaperäisistä lähteistä tulleita rahasummia. Meri Tähtisen kollega, eläinlääkäri, kuolee auto-onnettomuudessa, ja ruumiinavauksessa käy ilmi, että tämän elimistö on täynnä unilääkettä. Kuka on huumannut eläinlääkärin? Ja kenen kumman on kultainen noutaja, joka niinikään löytyy autosta kuolleena. Kukaan ei tunnu kaipaavan koiraa. Itse Meri Tähtinen joutuu välillä epäillyksi, välillä uhkailluksi.
Nippeli-juttu: Merin äidillä on koira, Frodo, jota Meri ulkoiluttaa ja hoitaa. Minä inhoan Frodoa koiran nimenä! Se on jotenkin niin mielikuvitukseton, kuten oli muuten kirjan koirakin. Persoonaton hauva. Miten kukaan, joka rakastaa koiraansa, antaa sille nimeksi jonkin niin tylsän kuin Frodon?!
Niin muuten, Merin ja äidin suhde oli myöskin omituinen. Äiti kuvattiin välillä melkein vanhuudenhöpöeröksi ja Meri "laski leikkiä" äitinsä vanhuudesta päin naamaa. Jotenkin kauhean epäkohteliasta. Välit olivat jotenkin tökeröt.

Aivan perus-perus-dekkari. Parempi kuin edellinen lukemani Tabet, joka taisi olla hm... Varjomies?

Virpi Hämeen-Anttila; Yön sydän on jäätä

Ihan erilainen Hämeen-Anttila tällä kertaa. Historiallisen dekkarisarjan aloitus. Sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin. Axel Björk on yksityisetsivä, joka työskentelee sisäministeriössä ja jonka menneisyyteen kuuluu salaisuuksia.
Kaupungin vesisäiliöstä löytyy ruumis ja tutkimukset vievät Axelin vaaroihin ja seikkailuihin. On naamioitumisvälineitä tekoviiksistä alkaen ja vääriä henkilöllisyyksiä. Kuin Sherlock Holmesia konsanaan. On vakoilua, bolsevikkeja, punaisia ja valkoisia, femme fataleja, vaatepuoteja ja vuokra-ajureita. Kaikkea osuvaa 20-lukulaista.
Ensimmäinen puoli kirjaa kuitenkin puudutti minut aivan täysin. Meinasin monta kertaa jättää kirjan kesken. Historiallisessa kuvauksessa oli kyllä kiehtovia piirteitä, mutta en ole ikinä pitänyt historiallisen romaanin ja dekkarin sekoituksesta (nyt en voi olla vertaamatta Diana Gabaldonin Lordi John - mm. Lordin yksityisasia - kirjoihin: paljon kyllästyttävämpää tarinankerrontaa ei voi olla). Sen sijaan murhatutkimus-puoli oli tässä kirjassa ikävystyttävää.
Puolivälin jälkeen piristyin vähän. Ehkä kirja parani ja sai kiinni jostain langasta. Ehdottomasti täytyy lukea seuraavatkin osat, jotta tiedän miten Axel Björkin yksityiselämä tästä kehittyy! Naisjutuissaan tämä itserakas hienohelma ei ole pelkästään positiivisia ajatuksia herättävä herrasmies. Ettei peräti vähän naisvihaa ollut havaittavissa.

Virpi Hämeen-Anttila; Kolmastoista lapsi

Olen nyt ottanut Virpi Hämeen-Anttilan lukulistalleni, yritän löytää kirjastosta kaikki romaanit ja lukea ne missä sattuu järjestyksessä. Kolmastoista lapsi ei ole ollut kauhean suosittu kirjablogeissa, mitä nyt nopeasti vilkaisin, mutta minusta tämä oli ihan ok tarina. On totta, että vähän jotain ohutta henkilökuvaa ja tylsää eteenpäin junnaamista tässä saattoi olla, mutta ei se nyt kauheasti häirinnyt. Kirja oli luettava tästä huolimatta. Se kertoo perheestä, jonka äiti on hylännyt; jonka jälkikasvu kamppailee traumoissaan; jonka isäehdokkaita on paljon ja heistä vain Ilkka on tärkeä hahmo... ja jonka isoäiti makaa dementiaosastolla saattohoidossa. Hengästyttävän paljon eri  langanpäitä. Sitten kun vielä joukkoon vedetään edesmenneen isoisän vankilatuomiot, lasten pahoinpitelysyytteet, huumeet, näytelmäkirjoituksen tekeminen, luonnonsuojelu ja talon remontointi. Näistä tämä koostuu. Tämä oli sellainen läpiluettava.

Jo Nesbø; Verta lumella I

Muutamista blogeista olen lukenut että Verta lumella I:stä ei olla oikein pidetty. No, minä taas pidin! Tämä oli pikkukiemura, vähän niin kuin kieli poskessa ja vänkkärästi kieräisty tarina. Sellainen, jossa lukija saa monta kertaa sormilleen, kun on kuvitellut miten asiat menevät. Tavallaan Nesbo vie lukijaa kuin pässiä narussa ja lopulta sitä sitten saa naurahtaa itselleen, että miten onkin ollut niin höynäytettävissä.

Kirjan päähenkilö on Olav, joka piirtyy mielikuviini juuri sellaisena ihmisenä, kuin suomalainen poppirenkutus ”mies jonka ympäriltä tuolit viedään…”. Täsmälleen! Tämmöinen pikkuisen jäykkä, tosikko, ei oikein hyvä missään, mutta riittävän hyvä ihan kaikkeen tavalliseen. Mies, jonka sukunimi mieleen ei jää. Olav on siis palkkamurhaaja, koska hän ei oikein osaa tehdä mitään muutakaan. Ja sittenkin jotain voi mennä pieleen. Pahasti. Ja kun sankarimme yrittää korjata tapahtunutta, menee entistä pahemmin pieleen.

Odotan oikeasti kovasti sitä seuraavaa sarjan kakkososaa.

Matti Rönkä; Levantin kyy

Levantin kyy päättää Viktor Kärppä –sarjan, josta olen nauttinut suunnattomasti. Mutta on tosi hyvä aika lopettaa nyt. Tätä samaa juonta ei kyllä yhtään voisi pitkittää enää. Muuten juoni alkaisi olla saman toistoa. Ja onhan se tähänkin asti sitä vähän ollut, mutta jokaisessa romaanissa on ollut kuitenkin oma keissinsä, vaikkakin samoissa kehyksissä.

Tämä viimeinen oli surullinen, haikea, tummasävyinen. Että elämä sitten menee niin kuin menee eikä siinä oikein vastaankaan voi pyristellä. Hyvää matkaa tappajan näköiselle miehelle.