Anni Kytömäki; Kultarinta

Voi mikä kirja. Ihan erilainen kuin mikään muu, aivan omanlaisensa. Jo olikin aika saada aito luontoromaani. Tässä oli metsän mystiikkaa ja tummaa taikaa sekä kansantarujen salaperäisyyttä. Olen ennenkin ihastellut kovin, jos kirjailija on ymmärtänyt lintujen päälle. Tässä linnut olivat isossa osassa. Itkin muutamaan otteeseen, en ihmisten tähden, vaan metsän ja luonnon ja eläinten. Luonto on maailman tärkein asia, eikä millään muulla ole oikeasti mitään väliä.

Kirja jakautuu kahteen osaan, ensimmäisessä osassa päähenkilö on Erik, joka kasvaa pikkupojasta aikamieheksi ja isäksi. Jälkimmäisessä osassa päähenkilö on Malla, joka joutuu sijaisperheeseen isälle sattuneen onnettomuuden myötä.

Näitä kahta ihmistä yhdistää ikiaikainen rakkaus luontoon, metsään ja puihin. Matkallaan eri suuntiin he kohtaavat ihmisiä, joista jotkut ovat hyviä ja jotkut eivät ehkä niin hyviä. Varsinaista pahuutta kirjassa ei ole, mutta lukijana tavallaan olin vähän varpaillani koko ajan, pelkäsin pahuutta. Sillä kirjaa lukiessa tietää, miten paha ihminen voi olla metsälle ja eläimille, ilman että kirjan tarvitsee sitä kertoa. Hieman odotin ja pelkäsin koko ajan, että milloin tulee ensimmäinen sietämätön kohtaus. Mutta ne muutamat ”pahat” eivät olleet ihan niin pahoja, kuin olin pelännyt. Yritin lukea ne ilman aivoja.
Karhujen kohtalo eniten surettaa; miten ahtaalle ihminen onkaan eläimet ja metsän ajanut!

Kirjassa oli n. 650 sivua. Mielestäni siinä oli ehkä pari sataa liikaa. Varsinkin alkupuolta olisi voinut hieman tiivistää. Totesin jossain sivulla 180 ollessani, että ”no niin, nythän tämä saa vauhtia!”.

Helmet-haasteessa kirja menee minulla kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (ollut mm. Finlandia-ehdokas).